I.
Annasta alkoi rautatien matka jo tuntua tuskallisen pitkältä. Noustuaan junaan Myllymäen asemalta, oli hän edellisenä päivänä nähnyt Tampereen tehtaineen savuineen ja Hämeenlinnan vanhoine linnoineen jäävän taaksensa, ja hiukan väsyneenä alituisesta istumisesta oli hän iltasella saapunut Riihimäelle, jossa hänen tuli olla yötä. Paljon uutta oli hän jo sinäkin päivänä nähnyt, mutta sivumennen vain ja vilaukselta, jonka tähden se kaikki ei ollenkaan hänen aivojansa askarruttanut hänen siinä yötään maatessaan majatuvan kovalla penkillä. Ei — päinvastoin uneksi hän vain uneksimistaan, loppumatta, ilman johdonmukaisuutta kaikesta siitä, mitä hän ei ollut nähnyt, vaan mitä hän toivoi saavansa nähdä. Matkansa määrästä uneksi hän; ja kaikessa oli jotakin sanomattoman suurta ja suurenmoista, milloin kauhean iso kirkko kultakupusine tornineen, jonka torninhuipussa olevasta rististä ikään kuin sininen silmä nousi ylös ja katosi taivaan siintoon, milloin taas viisi- ja kuusi-kerroksisista kivitaloista, joissa kuitenkin asui vain pelkkiä muurahaisia, ja yht'äkkiä muuttui tämä kaikki komeaksi kaupungiksi, mutta kaupunki taas yht'äkkiä suureksi muurahaispesäksi, jonka tuli ja hämmensi kiiltävä kyykäärme. Hyi! Ja Anna säpsähti ja heräsi; hän hypähti ylös eikä voinut enää nukkua, vaikka vielä olikin jotenkin varhainen. Senpä tähden hän kohta sitte peseytyi, pukeutui ja alkoi odottaa Pietariin menevän junan tuloa. Vaan hirveän pitkäksi ja ikäväksi tämä odotus hänestä kävi asemahuoneen avarassa salissa, vaikka hän ei jättänytkään käsityötä käsistään. Toisia junia siitä väliin kulki, jotka lyhensivät ajan yksitoikkoisuutta, ja kaupaksi asetettuja kirjojakin Anna tavan takaa meni katselemaan, sekä kaapissa olevia että niitä, jotka pöydällä olivat rivitetyt, mutta kaikki alkoi jo pitkästyttää, kun ei sitä junaa jo näkynyt tulevaksi. Vaan tulipas se vihdoin kuitenkin!
Ja nyt istui Anna jo Pietarin junassa! Nythän sitä oli melkein kuin perillä, kun ei tarvinnut enää junaa muuttaa! Koko päivähän sitä vielä oli istua kökötettävä samalla paikalla, mutta jaksoihan toki tuon, kun oli Pietariin menossa! Sinnehän hän jo oli niin kauan toivonut. Ja nyt…!
Päivä kului kuitenkin vähitellen. Matka samoin. Lahden, Kaipiaisen, Viipurin ja kaikki pienemmät, niiden väliset asemat olivat jo sivuutetut ja ilta oli käsissä. Muutama tunti vielä, niin oltiin Pietarissa. Kello kahdeksan aikaan otti Anna eväskorinsa penkin alta esille ja alkoi hiukan haukata äitinsä matkalle laittamia ruokia, vaan eipä nyt nekään enää tahtoneet maittaa, kun se jo oli niin lähellä, tuo… Ja sitte oli Viipurista tullut niin paljon matkustavaisia lisää, että täytyi pitää koria sylissään, kun oli niin yhteen pakattu kolmannen luokan kapeisiin penkkeihin. Mutta kaikkein harmittavin oli tuo herran tapainen tuolla vaunun nurkassa, joka ei hetkeksikään luonut silmiään pois Annasta. Ihanhan se katsoi suoraan suuhun ja tahtoi estää joka leipämurusen sinne joutumasta. Eihän ne ihmiset toki näin röyhkeitä olleet siellä kotiseuduilla…
Ja väliin katseli se herra — ja katselivat sitä usein muutkin — Annan valkoisia hampaita, jotka kahtena helminauhana hohtivat hänen verevien huuliensa välistä, väliin noita sinisiä silmiä, jotka näyttivät niin lempeiltä kuin pilvetön, korkea kesätaivas, väliin taas noita kullalle vivahtavia suortuvia, jotka huivin alta otsalle ja korvien viereen hiipivät. Ja niin hävyttömästi se herra katseli, aivan kuin olisi tahtonut nielaista Annan kerrassaan, ett'ei hän tietänyt kuinka istua. Niin tukalaltakin tämä jo alkoi tuntua, että Annan useita kertoja teki mieli nousta ylös ja mennä ulos vaunusta etusillalle…
Mutta oli jo hämäräkin ja Annaa vähän peloitti mennä ulos. Jos sitä sinne putoaa pyörien alle, niin jääpi koko Pietarikin vielä näkemättä. Eikä Anna mennytkään ulos, sillä hämärä alkoi auttaa häntä, ett'ei tuo mokoma saanut häneen niin tirkistellä. Ja sitte rupesi Anna melkein yhtä mittaa lasista ulos katselemaan, siellä kun, aina sen mukaan kuin tie lyheni, pysäkkien välitkin lyhenivät, niin että niitä jo alkoi tulla ihan toinen toisensa perästä, aivan päällekkäinkin. Eikä se junakaan enää viitsinyt kaikkein huonoimpien luona seisahtua, vihelsihän vain äkäisesti, aivan kuin repäisemällä, ja mennä hörötti ylpeästi sivu… Mutta sielläkös näkyi rakennuksia molemmin puolin rataa; jos oli suuria, niin oli pieniäkin: väliin aivan kuin pieni piironki, jonka alalaatikko oli auki vedetty, jossa taas ikäänkuin kasvoi muutama kukka, ja tulia siellä vilahteli, lyhdyt oikein hipasivat vaunuja, ja hevosia siellä ajoi ja ihmisiä siellä seisoskeli kuin mitä haamuja, toiset nenäliinojansa ja hattujansa huiskutellen. Ja kah! Tuossa taas juna kerran vihelsi, vaan sivu se meni, vaikka sieltä soittoakin kuului ja koko silta oli täpö täynnä ihmisten päitä… Voi, voi, sitä mylläkkää, sitä menoa ja huimaa vauhtia! Jokohan tämä nyt olisi sitä Pietaria? Vaan ei suinkaan, koska sitä vielä näin mennään, että kiskotkin alla ratisevat, eikä taideta enää pitkin kiskoja mennäkään, vaan poikki. Ja kun tuolla taivaan rannalla näkyy tuommoinen tulijuova! Jokohan sitä nyt tullaan Sodomiin ja Gomorraan, kun noin taivas palaa?!… Hyi!
Kun säikäytti! Mikä se noin suhahti kamalasti?… Anna tempasi pelästyneenä päänsä pois ikkunan luota… Toinen juna siinä taisi vastaan tulia, koska noin ikkunoita ohi vilahteli ja tulia välkkyi! Kumma, kun ei se päälle ajanut, kun semmoista kyytiä lentää! No, onpas tätä nyt menoa! Mutta eiköhän se tämä juna Pietarissa seisatukaan, vai jokohan minä olen väärään… kun se koko kaupungin sivu laskettaa? Vaan vihdoin kuuluu pitkä, hyvin pitkä vihellys. No, nyt se jo taitaa tulla, kun se noin pitkään… Mutta, Herranen aika, tavaravaunujen joukkoonhan se nyt on joutunutkin ja kuka tästä nyt ulos löytää ja mistä sen Liisankaan kiinni saapi? Tokkopahan se Liisa edes tietää, millä kohdalla hänen pitäisi vastassa olla, jos hän ollenkaan on vastaan tullutkaan? Vaan äläs huoli! Tuollahan se jo sillan päässä näkyy se mies, jolla on punainen lyhty kädessä? Perillä kai sitä ollaan, koska ihmisetkin jo nousevat ylös ja kamssujaan alkavat ulos kantaa. Ja sieltäkös, odotussalin ovesta niitä ihmisiä ulos tulvii! Voi, voi, jos se Liisa jo huomaisi minut täältä ikkunasta; enhän minä muuten tohdi uloskaan mennä, vielä varastavat koko ihmisen. Ei! Ei näykään piikoja yhtään. Kaikki ovat hattupäitä ryökynöitä vain.
— Anna, drastui!
— Herra Jesta! Liisako se on? No, hyvää iltaa! Kun en tahtonut tuntea! Luulin ryökynäksi sinuakin! Ja mitä sinä tuolla päivänvarjostimella teet, eihän nyt aurinko paista? Vai paistaako se täällä yölläkin?
— Älähän nyt joutavia rupata! Se on sontikka. Ota nyt tshemodanisi, niin mennään vagonista ulos.