Ja Liisa auttoi Annaa. Mutta ei se Anna tietänyt tshemodania matkalaukuksi arvata. Ei hänellä semmoista ollutkaan eikä hän uskaltanut enää tässä kiireessä ruveta "rupattamaankaan". Nyyttinsä ja eväskorinsa hän otti ja sanoi kirstunsa olevan "pakaasissa" josta tytöt sitte yhdessä lähtivät sitä perimään. Saatiinhan se sieltä kyllä, mutta saipas sitä odottaakin kauan, vieläpä aukaistakin piti ja povesta sen avain etsiä, kun ei Anna ollut arvannut Valkeasaaressa antaa tullin kirstua tarkastaa. Ja niin he mylleröivät kaikki vaatteet eivätkä paikoilleenkaan panneet, niinkuin ne olivat olleet, vaan miten tahansa yhteen mättivät.
— Ovatko ne kaikki ihmiset täällä Pietarissa näin uteliaita, että ne toisen kaikki salaisuudet tutkivat? kysyi Anna sekä ihmeissään että hiukan vihoissaankin.
— No, ovathan ne vähän sinnepäin, vastasi Liisa, nauraen.
— Vai ovat sinnepäin! Ja tytöt lähtivät sitte yhdessä kirstua kantamaan ajurin rattaille, jotka Liisa oli käynyt vuokraamassa sillä välin kun Anna kirstuaan aukoi ja tullimiehille näytti…
Rrrrätätätätätätä ne rattaat vain panivat ja yhtä rätinätä, hyrinätä ja huminata kuului joka taholta, niin että Annan korvat olivat ihan lumpeen mennä eikä tahtonut oikein toistensa puhetta kuulla, kortteeriin ajaessa. Mutta jo se Annan sydän hytkähti, kun Liteinin sillalle tultiin ja sähkövalo silmiä häikäisi ja Nevan aallot, yön pimeässä, tuolla alahalla mahtavasti vyörivat, ja pitkin sen partaita, niin kauas kuin silmä kantoi, lyhtyjä paloi, kuvastuen virrassa toisena rivinä, ja korkeiden kivitalojen katot ilmaan hälvenivät, näkymättä tummaa taivasta vasten! Tuntui ihan kuin olisi kirkaista tahtonut ilosta, vaan samalla tuli pelko ja nutisti sen ilon sinne kurkun kuoppaan, jossa ne molemmat sitte toisiaan kutkuttamaan rupesivat, niin ett'ei voinut paikallaan pysyä. Eikä hän oikein tietänyt sanoa, mitenkä, mutta ihan sitä teki mieli kuin lentoon lähteä, ja ehkäpä hän olisi lentomatkalle lähtenytkin, ellei Liisa olisi häntä yht'äkkiä muistuttanut, sanomalla:
— Ethän sinä kuulekaan, mitä minä puhun!
— Kah! Niin vainkin! Mutta kukas se tuossa asuu?
— No, jo sinä nyt hassu olet! Luuletko sinä, että täällä tietää, kuka missäkin asuu? Eihän sitä aina tiedä likimäisen naapurinsa nimeäkään, joka samoilla portailla asuu, tuntemisesta ei puhettakaan.
— No, voi minun päiviäni! Mutta niin kai se on! Arvaahan sen! Vaan sitähän minä tarkoitinkin, että tuossakos se asuu, se kaupungin pää…?
— Ratonatsalnikkako? Sekö kaupungin päällikkö?