— Mikä raton nasikka? Se keisari, näet, se tämän kaupungin pää!
— Että missäkö keisari asuu? No, sano sitte niin! Se asuu voretsissa, mutta sen saat nähdä toisen kerran ja päivällä.
— Voretsissa? Voi, voi, Liisa kulta, enhän minä sinun puhettasikaan enää tahdo ymmärtää, kun tuommoista ranskan sekaista siansaksaa latelet. Puhu ennemmin vaikka Kokkolan murretta, ell'et enää puhdasta suomea osaa.
Liisa purskahti nauruun ja sanoi:
— Pian sen sinäkin opit, tämän Ryssän kielen, ja sen oppii ihan itsestään, kun vain jonkun Vanjkan opettajaksesi saat.
Anna luuli Liisan nyt jo muuten ilkeydellään viisastelevan ja hänestä, maalaistytöstä, tahtovan pilkkaa tehdä, eikä viitsinyt siitä asiasta enää puhetta pitkittää. Hän alkoi sen sijaan puhua kotipuolesta ja sanoi terveiset kaikilta. Mutta oikeata, johdonmukaista puhetta ei tahtonut kuitenkaan syntyä, kun aina mikä milloinkin ulkonainen seikka tuli ja kummastutti Annaa ja saattoi puheen toiselle tolalle. Sitä paitsi oli heillä rattailla Annan suurenlainen arkku, joka teki heidän tilansa niin niukaksi, että jalat roikkuivat ulkopuolella rattaita. Istuminen oli siis heille hyvin epämukava ja väsyttävä. Anna oli tosin pitkästä matkastansa kovin väsyksissään, mutta kaikki se uusi, mitä hän näki, veti hänen huomionsa puoleensa ja vähensi väsymyksen tunnetta. Liisa sen sijaan alkoi jo tuskaantua ja riennätti ajuria, jotta pikemmin pääsisivät kortteeriin.
Liisa palveli erään herrasväen luona, joka asui Snamenskaja kadun varrella, ja sinne oli hän saanut luvan tuoda serkkunsakin asumaan, siksi kuin tämä ehtisi saada itsellensä paikan tahi ainakin ensimäiseksi ajaksi. Ja sen talon luo seisahtuivat he nyt. Piharenki auttoi heitä kantamaan Annan arkkua kolmanteen kerrokseen, jossa kortteeri oli ja jonne he nousivat keittiön portaita myöten pihan puolelta. Kello oli jo kohta puolivälissä yksi yöllä, kun he saapuivat kotiin.
Se oli samalla kertaa väsymyksen huokaus ja mielihyvän tunne, joka pääsi Annan rinnasta, kun hän istuutui tuolille Liisan keittiössä. Väsymyksestä ei hän jaksanut juoda kuin kupillisen Liisan tarjoamaa teetä ja tyytyväisenä nukkui hän kohta, kun oli heittäytynyt lattialle tekemälle tilallensa. Nythän oli hänen toivonsa toteutunut. Hän oli nyt — Pietarissa.
Mutta yöllä hän kuitenkin uneksi, niinkuin hän yhä vielä olisi ollut matkalla Pietariin. Ja niin kummallinen oli se kaupunki, jonne hän oli menossa, ett'ei siitä tahtonut tulla tolkkua millään lailla. Sinne kulki rautatiet ristiin rastiin ja eräässä vaunussa, ihan perimmäisessä nurkassa, istui muuan herra, joka niin julkeasti tuijotti häneen, että hän nousi ylös ja lähti pois. Vaan yht'äkkiä näki hän äitinsä seisovan edessään. Hän oli olevinaan vielä kotonaan. Hän oli polvillaan avonaisen arkkunsa vieressä ja pani sinne vaatteitansa. Vastapäätä häntä, toisella puolen arkkua, seisoi hänen äitinsä ja oli niin murheellisen näköinen: silmien pielissä oli Anna hänellä näkevinään kyyneleet. Vaan ei hän kuitenkaan Annalle mitään sanonut, mutta Anna tiesi hänen ajattelevan, että "ole sinä varoillasi siellä Pietarissa, muutoin se, tuo herra, sinun vielä…" Ja sitte heitti hän äitinsä hyvästi, ja molemmat rupesivat itkemään… Ja Anna heräsi hypähtäen, mutta hän kääntyi vain toiselle kylellensä ja nukkui taas.