Noin puolitoista kuukautta Pietarissa oltuansa, kirjoitti Anna äidillensä näin kuuluvan kirjeen:
'Rakas äitini!
Täten saan nyt lähestyä teitä ja tietää antaa, että minä onnellisesti saavuin tänne, ja että Liisa oli minua tatsuunalla vastaanottamassa, jonka luokse minä sitte menin yöksi ja hänen pyynnöstänsä jäin asumaan siksi, että saisin itselleni paikan. Niinkuin meidän kesken oli puhuttu, en minä teille ole ennen kirjoittanut kuin paikan saisin, ja nyt minä olen sen saanut, sen paikan. Muita pitäisihän minun kertoa alusta alkaen ja kertoa, miltä se Pietari minusta ensin näytti, mutta jo se on semmoinen kaupunki, etten minä muista enää itsekään, miltä se minusta näytti, kun tuli niin paljon kaunista yht'aikaa, enkä minä sitä osaisikaan kertoa näillä kahdella postipaperiarkilla, jotka hovineuvos minulle antoi. Jätetään se nyt siksi, kuin te tulette tänne, sillä nyt minä voin toivoa jo muutaman kuukauden perästä saavani lähettää teille rahaa, että tekin pääsette tänne tulemaan. Täällä kun maksetaan palvelijoille niin hyvä palkka. Vaan kun te tulette tänne, niin älkää unhottako ottaa passia kuvernööriltä, sillä ilman passia ei täällä kukaan saa asua, vaikka ei se kuvernöörin antama passi kelpaa; täällä sitte otetaan se passi Passitoimistossa pois ja annetaan toinen sijaan, joka kelpaa, vaan ei sekään kelpaa kauemmaksi aikaa kuin vuodeksi. Ja sitä paitsi pitää olla sitä passia saadaksensa papinkirja, mikä minulla onneksi oli otettuna, kun on täällä niin hirveän monet temput ja konstit ennen kuin ihminen täällä rauhassa asumaan pääsee. Enkä minä sitte tiedä, mitä varten ne minulle passia antaessaan kaupan päälliseksi semmoisen pöläkön antoivat, ett'en minä toiste sinne toimistoon enää menekään. Se harmaapartainenhan se, jolla kiiltonappisen takkinsa lävessä oli pieni punainen rihma, sieltä passien luukusta minulle niin saarnasi, että "mitä sinäkin näin nuorena olet tänne tullut ennen aikojasi vanhentumaan ja sinisiä silmiäsi mustiksi itkemään, ja vielä sinä poskesi kerran toisella maalilla maalaat, kun tuo puna niistä on kadonnut ja valkoisiin helmiisi suussa aukkoja ilmestyy." Niin, että minua rupesi oikein pelottamaan, mitä se sillä tarkoittaa, ja sitte hävetti, kun kaikki ihmiset minuun niin katsoivat ja miehet suunsa hymyyn vetivät. Ja kun minä näin olin saanut sen passi-asian toimitetuksi, niin vei Liisa minut erääseen konttooriin, jossa kaikenlaisia paikkoja palvelijoille hankitaan, ja siellä ne kirjoittivat kirjoihinsa nimet ja atressit ja lupasivat ilmoittaa, milloin minä paikan saan, ett'ei minun siellä käydäkään tarvinnut. Näin ylpeästi täällä eletään, ett'ei tarvitse muuta kuin palkkansa määrätä, niin tulee paikka ihan itsestään! Enkä minä kahta viikkoa kauemmin odottaa tarvinnutkaan, niin jo se tulikin. Ja minä toivon, että se tulee olemaan hyvä, niin että aluksi voin olla tyytyväinen, ja sen minä toivon varmaan. Palkkaa saan minä kahdeksan ruplaa kuukaudessa, mikä Suomen rahassa tekee noin kaksikymmentä markkaa, ja sen lisäksi naulan kahvia ja kaksi sokeria kuukaudessa. Sillä täällä ei pestata palvelijoita vuosittain, vaan kuukausittain otetaan, ja jos jostakin paikasta tahtoo lähteä pois, niin tarvitsee vaan sanoa itsensä irti kolmea päivää ennen ja samoin tekee herrasväkikin, kun he tahtovat palvelijansa pois lähettää. Josta näette, äiti kulta, että täällä eivät palvelijat ole ollenkaan huonommat herroja, vaan ainakin yhtä hyvät. Ja onni se minulla oli, että minä tällaisen paikan sain, vaikka se sattui Venäläiseen perheesen, mutta Liisa kyllä sanoi, että parempi se on paikka Venäläisillä palveltavana kuin Suomalaisilla, sillä Venäläiset, muka, sanoi hän, eivät ole niin saitoja kuin Suomalaiset, vaan auliimmat. Ja jokohan minä lienen maininnut, että herra, joka on niin kutsuttu hovineuvos, on oikein hyvä ihminen ja minua niin hyvänä pitää, että välistä oikein hävettää, mutta rouvan läsnä ollessa ei hän sitä tohdi näyttää, sillä rouva vähän niinkuin karsaasti minuun katsoo, mutta ei kuin vain toisinaan. Eikä heitä ole kuin kaksi henkeä, kun ei heillä ole lapsia, niin että minulla sisäkkönä ei ole muuta tehtävää kuin huoneita siistitä ja puhtaina pitää sekä vieraita vastaanottaa, kun kelloa soitetaan. Ja hyvin komea kortteenkin heillä on, niin että ylen rikkaita he mahtavat olla, kun on vain kaksi henkeä ja seitsemän huonetta pitää olla. Mutta on se rouva vähän niinkuin konstikas, vaan saattaahan se olla totta, mitä herra sanoo, että se tulee siitä, että rouva on kivulloinen, ja niin kai se onkin. Minä puolestani kyllä koetan olla niin, että minuun tyytyväisiä olisivat, eivätkä vihastuisi, ja näyttäväthän he ylipäänsä sitä olevankin. Te, äiti, minulle aina sanoitte, että "varo sinä, Anna, sitä kiukkuista luonnettasi, ett'ei se puhkeaisi, muutoin se sinulle vahingon tuottaa". Ja kyllä minä sitä varoa koetankin, niin ett'ei tähän saakka ole vielä mitään vahinkoa tapahtunut. Jonka tähden voitte nyt olla ihan huoleti ja rauhassa sen suhteen.
Kun te nyt, äiti, vasta kirjoitatte Antille sinne Ameriikkaan, niin laittakaa terveisiä hänelle hänen sisareltaankin Pietarista, sillä itse minä en niin kohta joutane kirjoittamaan. Ja sanokaa hänelle, että hänkin koettaisi rahaa tienata, että meille kaikille kolmelle vihdoin onnenkin päivät koittaisivat. Sillä minä kun kuukauden palkkani saan, niin vien siitä kuusi ruplaa säästöpankkiin, josta annetaan neljän prosentin korko vuosittain, niin että vuodessa voin siten säästää aina kuuteen, seitsemään kymmeneen ruplaan saakka, mikä Suomen rahassa jo tekee noin puolitoista sataa markkaa, ja sehän on jo nätti summa se köyhälle palvelustytölle. Vaatteisiin en minä ensimäisenä vuonna taida tarvita melkein mitään, koska minulla tarpeeksi on kaikkia ja sitä paitsi täällä Venäjällä on tapana sekä Jouluksi että Pääsiäiseksi palvelijoille lahjoja tahi rahaa antaa, niin että minä siten varmaan saankin, jos jotakin tarvitsen, etten tarvitse palkastani ottaa, vaan saan sen säästää, ell'ette te tahdo tänne tulla, niinkuin minä lupasin teille matkarahoja laittaa.
Vaan jopa minun täytyy tämä kirjeeni lopettaa, kun se näin pitkäksi on venynyt ja paperikin alkaa loppua, enkä minä tiedä, tokko se enään yhdellä postimerkillä meneekään, kun on näin paljon kerrotuksi tullut. Sanokaa siis terveiset kaikille, jotka minua kotipuolella tuntevat, ja kun Yläjärven Kaarlen kirkolla tapaatte, niin sanokaa hänellekin sydämelliset terveiset hänen vanhalta tuttavaltansa Pietarin kaupungista. Liisa käskee teille terveisensä sanomaan ja muille omaisillensa myöskin. Ja minä olen, Jumalan kiitos, terve ja voin hyvin ja sitä samaa toivotan teillekin, rakas äiti. Kiitoksia paljon hyvistä eväistänne, joita me vielä viikon päivät täälläkin Liisan kanssa syötiin. Voikaa nyt oikein hyvin ja eläkää onnellisena ja hyvässä terveydessä, sitä toivoo
Teidän Anna.'
III.
Oli pyhäpäivä ja Anna oli tavallisuutensa mukaan tullut kirkkoon. Siellä, vaimoväen puolella, näki hän Liisan istuvan ja pujottelihe penkkiin hänen viereensä, siellä kun vielä oli sijaa yhdelle hengelle. Laskettuaan nenäliinaan käärityn virsikirjansa, jonka lehtien välistä sinisen kirjanmerkin nauhat molemmin puolin riippuivat, penkin reunalle ja pantuaan, sen päälle oikean käsivartensa, kumarsi hän päänsä sen yli ja luki itsekseen Isämeidän ja Herran siunauksen. Sitte, sen tehtyänsä, sanoi hän hyvän päivän Liisalle ja kätteli ja tiedusteli hiljakseen kuiskaten hänen vointiansa.
Kirkonmenot eivät olleet vielä alkaneet, vaikka kirkko jo oli ihan täysi; kaikki parvetkin olivat töpösen täynnä. Odotettiin pappia. Kello ei liene vielä ollut määrällään tahi ei liene pappi vielä ollut aamiaistaan lopettanut, koska häntä odotettiin. Ja odottaessa kuului sieltä täältä yskimistä ja rykimistä vuorottaisin, milloin miltäkin haaralta, välistä yht'aikaakin; kuka yskän tähden yski, kuka taas muutoin vain rykäsi toisen yskän jatkoksi, että pappi kuulisi, että "nyt sitä jo ollaan koossa, tulkaa nyt". Ja sitte kuului taas tuoltapäin nenän niistämistä, hienoa, lyhyttä vain — varmaankin joku nainen, jota jo itkettämään rupesi, vaan sen jälkeen tuolta yläparvelta siihen kohta vastasi toinen, oikein perinpohjaisesti, pitkään ja moneen kertaan, niin että toiset jo kääntyivät sinnepäin katsomaankin: se oli varmaankin joku mies, jolla oli ankara nuha. Muutamat sinnepäin katselivat, vaan toiset olivat hyvin hartaita: toiset lukivat pää kumarassa jotakin kohtaa virsikirjastansa, lukivat, eivätkä silmiänsäkään ylös luoneet, toiset taas katsoivat hartaasti alttaritauluun, välistä sattuen silmillään numerotauluunkin. Vaan oli siellä semmoisiakin, jotka tavan takaa vilkkuivat urkulehterille päin, että "eikö se urkurikaan jo tule ja ala soittaa?" Vaan eihän se urkurikaan alkaa voinut, kun ei vielä pappi ollut saapunut.
Tämän odotuksen aikaan se oli, kun Liisa Annalle sopotti: