Jo Liisan luona käydessänsä oli hän hyvin viheliäisessä tilassa, verrattuna siihen, missä hän vain puoli vuotta sitä ennen oli ollut. Puute, häpeä, epätoivo saivat hänen yhä enemmän veltostumaan, ikäänkuin vaipumaan törkyyn, huolimattomuuteen, välinpitämättömyyteen. Puutteesta ei hän voinut paremmin hoitaa itseänsä, epätoivosta ei hän enää huolinut eikä välittänyt itsestänsä eikä mistään. Puutteesta sekä sen säännöttömyyden johdosta, jolla hän kuukautisen "palkkansa" sai, täytyi hänen osaksi pantata osaksi myödäkin tavaroitansa. Kävipä usein jo niinkin, että hänen täytyi useammin "ainoan aarteensa" avuksi ottaa, mikä hänet vei yhä suurempaan epätoivoon ja häpeään. Ja kerran alkuun päästyänsä sekä huomattuaan sitte sen keinon tuottavaisuudenkin, käytti hän sitä mielellään epätoivon hurjuudessakin.
Kaikkea tätä edisti vielä se yksinäinen työtön elämä, jota Anna tähän aikaan vietti. Silloin tällöin käväisi Liisa hänen luonansa, mutta enimäkseen oli hän ihan ypöyksin kurjassa kopissaan katon rajalla, jonne vain, hänen ikkunansa laudalle, kyyhkyset lentelivät kuhertelemaan ja suutelemaan toisiaan. Ja sitte nuo loppumattoman pitkät ja pimeät syksy- ja talvi-illat! Ne ikään kuin pakoittivat häntä silloin ulkona katuja pitkin kävelemään ja vetivät hänen sille tielle, josta hänen enää oli mahdoton koskaan palata. Mutta vähitellen lähestyi kuitenkin se aika, joka oli päästävä Annan siitä "tilasta"…
Vaikka Annan elämä olikin näin viheliäistä ja hän sentähden oli usein kuolemaa toivonut, niin ei hänkään, niinkuin kaikki naiset, pelotta odottanut tuota ratkaisun hetkeä. Silloin ei olisi hänen vallassansa joko kuolla tahi jäädä elämään, vaan kuolema näytti hänestä mahdolliselta välttämättömyydeltä ja siitä syystä kajasti tuon pelon synkkien pilvien välistä pieni sinertävä toivon juovakin, halu saada elää sittekin, olipa elon sää kuinka kolkkoa tahansa. Mutta varsinkin taistelivat pelko ja toivo kiivaasti, kun hän sattui ajattelemaan, että hänellä silloin voisi olla joku, ketä varten elää, jota hänellä ei nyt ollut.
Ja se hetki tuli. Kaikessa onnettomuudessansa oli Annalla kuitenkin se onni, että hän pääsi erääseen synnytyslaitokseen köyhiä varten. Muutoin olisi hän avutta varmaan kuollutkin, sillä nyt pelastui hän kolmen lääkärin avulla, vaikka sikiö oli paloittain ulos otettava. Ja sitte lisäsi vielä kohdun tulehdus Annan oloa siinä laitoksessa. Mutta kuitenkin oli tämä aika yhdessä suhteessa Annalle terveellinen aika. Sillä silloin pehmeni hiukan hänenkin kivettynyt sydämensä, ja toisinaan tuli hänkin luomaan katseensa sinne, jonne hän sitä ennen ei ollut luonut, ja pyytää apua Siltä, jota hän ei enää ollut auttajanansakaan pitänyt. Ja ansaitsematta hän sitä saikin siinä määrin, että hän paljoa terveempänä entistänsä pääsi lähtemään laitoksesta leipäänsä etsimään.
Tämän jälkeen jo näytti toisinaan, niinkuin Anna vielä olisi voinut hiukan kohotakin lankeemuksensa perästä. Valitettavasti oli tämä kuitenkin vain lyhyeksi ajaksi.
Liisan avulla ja toimesta oli Anna ensin saanut jo rappeutumiseen joutuneen vaatteuksensa parannetuksi, eikä kovin kauankaan viipynyt, niin onnistui hänen saada jälleen pieni paikkakin itsellensä erään saksalaisen käsityöläisen perheessä. Alussa teki Anna taas sielläkin kaikki tehtävänsä kunnollisesti, vietti enimmän aikansa kotona, jopa alkoi palkastansa hiukan säästelläkin, maksaaksensa Liisalle kaikki takaisin, mitä hän häneltä lainan nimellä oli ottanut. Muutama kuukausi kului niin, vaan sitte puhkesi jälleen hänen kiukkuinen luonteensa, hän käyttäytyi röyhkeästi isäntäväkeänsä vastaan ja jäi paikattomaksi. Ne rahat, jotka hän oli ehtinyt säästää, auttoivat häntä asumaan jonkun aikaa vuokralla yhteisessä huoneessa toisien samanosaisten kanssa, vaan sitte loppuivat nekin, kukaan ei antanut lainaksi, mitään ei ollut panttilaitokseen vietävää, mitäs sitte oli jälleen muuta tehtävä kuin alkaa ammentaa tuosta avun lähteestä, joka vielä ei ollut ehtinyt kuivua. Ja näin hän elää kituutti, siksi kuin onni taas oli myötäinen ja hän vielä kerran sai paikan, jossa hän, paitsi vapaan elannon, nautti työstänsä pari, kolme ruplaa kuukaudessa palkkaa. Mutta hänen elämänsä oli jo ehtinyt käydä niin huikentelevaksi, ett'ei hän enää tahtonut pysyä kotosalla, työt laiminlyötiin yhä enemmän, jonka kautta häneen oli mahdotonta luottaa ja hänen kanssaan tulla toimeen, ja nyt ajettiin hän siitä syystä pois paikastansa. Ja taaskin oli hänellä sama elämä edessänsä. Ensin vuokralla asuminen sitte panttaaminen ja lopuksi katujuoksu, siinä hänen ainainen vuorottelemisensa.
Talvisaikaan ja varsinkin iltahämärässä, vaikka usein päivälläkin, nähtiin sentähden hänen usein Nevskin vartta kuleskelevan. Eikä hänen askeleensa olleet niinkuin sen, joka jollekin asialle rientää, vaan hitaat, työttömän, tyhjän toimittajan askeleet. Ja hänen katseensa, tuo entisten lempeiden, korkean sinitaivaan väristen silmäin katse oli käynyt julkeaksi ja röyhkeäksi, joka häpeämättä ja merkitsevästi katsoi suoraan jokaisen vastaan tulijan silmiin. Se vilkkui tuon tuostakin taaksepäinkin, tuo katse, ja kun Anna joutilaana seisahtui jonkun kauppaliikkeen ikkunan eteen, jonka sivu hän jo satoja kertoja oli kulkenut ja johon näytteelle pannut esineet hän jo ulkoakin tunsi, niin ei se niitäkään katsonut, ei, vaan syrjään ja taaksepäin ja jokaiseen, joka myöskin sattui sen ikkunan eteen seisahtumaan. Ja koko hänen olemukseensakin oli ikään kuin poltettu silmiin pistävä leima: taitamattoman käden otsalle kampaama tukka ja yhtä taitamattomasti poskille sivelty puna sekä tuo omituinen käynti, jonka liian kovaan kiristetty kureliivi ja äärettömät kengän korot sellasille naisille antavat, kaikki oli ikään kuin kilveksi pantu, ilmoittamaan mitä lajia kauppatavaraa siinä oli saatavana. Mutta kaikesta tästä huolimatta ei hänen valkoverisyytensä, vaikka turmeltuneenakin, ja hänen korkea vartalonsa, vaikka hiukan ryhdittömänäkin, ollut silloin tällöin herättämättä jonkinlaista huomiota kulkijoissa, vaikka hänen ulkomuotonsa sen kautta kohta tuli hyvinkin tunnetuksi.
Ja kun sitte kesä tuli ja eläintarha avattiin kiljuvine, rääkyvine, piipottavine eläimineen, soittoineen, ilveilijöilleen ja ilotulituksineen, niin tuskin kului sitä iltaa, ettei siellä Annaakin olisi nähty. Niinkuin kaikki yölepakot, oli hänkin lähtenyt pesästänsä vasta pimeän tultua ja lentänyt suoraa tietä eläintarhaan. Siellä sitte, kun huvituksen virallinen puoli oli loppunut, kun ravintolahuoneen katoksen alus oli niin täynnä miehiä, nuoria, keski-ikäisiä ja vanhoja, sekä enimmäkseen "puoli-ylhäisön" naisia, että ravintolan palvelijat pääsivät tunkeutumaan yhteen ahdettujen pöytien välitse ainoastaan kantamalla ruokien ja juomien täyttämiä tarjottimia päänsä tasalle kurottamilla käsillänsä, kun ravintolan edessä oleva orkesteri soitteli viimeisiä kiihdyttäviä, rajulla taputusmyrskyllä hyväksyttyjä numeroitaan ja kun sähkölamppu avonaisen näyttämön edessä aurinkona heitti häikäisevän sädekimppunsa koko tuohon loppumattomiin kiemuroihin ripustettujen eri väristen lasilyhtyjen koristamaan taikalinnaan, niin silloin liittyi Annakin tuohon "yölepakkojen" muodostamaan piiriin, jotka sähkövalon kalventamina, aina vain samalla paikkaa kiertäen, matkivat tuolla rautahäkeissänsä edestakaisin hyppiviä nälkäisiä peto-eläimiä, hekin tavallansa petoja, jotka vain odottivat päivänsä annosta, voidaksensa sen kanssa kadota kotinurkkaansa muiden ahneiden silmien näkyvistä.
Tällaisessa elämässä kului sitte pari vuotta Annalta. Ja hänen elämänsä oli laineeseen verrattava. Milloin nousi se ylös, kohottaen hänen hiukan parempaan asemaan, milloin taas vaipui se alas, vetäen hänen puutteeseen, kurjuuteen ja viheliäisyyteen. Vaan ei koskaan näkynyt menestys kiihoittavan häntä parempaan päin. Päinvastoin näkyi se ikäänkuin vaivaavan häntä muistuttamalla hänelle entisiä aikoja ja sentähden vaipui hän jälleen vieläkin alemma tuollaisen paremman ajan jälkeen. Oli todellakin aivan kuin hän olisi pyörinyt jonkinlaisessa kurimuksessa ja jota hurjempi pyörtäjä oli, sitä miellyttävämmältä tuntui se hänestä. Se saattoi hänen ikäänkuin huumauksiin, unheeseen. Ja pääasia hänestä olikin että hän voisi unhottaa kaikki, mutta sitä hän ei voinut, ja se sai hänen yhä hurjemmin unhotusta etsimään…
Ja sitte seurasi aika, jolloin Anna katosi "julkiselta näyttämöltä".
Minne, sen voipi jo arvatakin.