— Ettekä te vielä vanhakaan ole eikä teitä taida liioin sairauskaan vaivata?
— Eiköpähän sitä liene vähän kumpaakin ja vielä muutakin lisäksi. Välistä tuntuu niinkuin sinne Suomeenkin ikävä olisi; vaan tokkopahan se on sitäkään?
— Mikäs hätä kultasepän on täällä ollessa? Täällähän teidän on oikea ansiopaikkannekin.
— Kellepä minun yksinäisen miehen enää ansaita tarvitsee?!
— Kun ette te ole nainut? Olisihan sitä silloin…
— En minä koskaan… Kultaseppä Oittinen vaikeni ja katsahti totisesti sulhaseen ikäänkuin epäillen hänen jotakin tietävän.
Mutta samassa tuli pappi ja vihkiminen oli kohta aljettava.
Yksinkertaisesti, asemansa mukaan, oli Liisa morsiameksi puettu, mutta hyvin sievältä hän näytti kuitenkin. Eikä hän itsestään kauniskaan ollut, mutta hänen luontevuutensa ja teeskentelemättömyytensä häntä kuitenkin kaunistivat. Ja sitä paitsi todistivat hänen kasvonsakin terveyttä ja sielun tyyneyttä.
Kun sitte vihkimismenot olivat päättyneet ja pappi oli nuorelle pariskunnalle siunausta ja menestystä toivottanut, meni kultaseppä Oittinen ensimäisenä vastavihityltä onnittelemaan, kantaen kädessään koteloa, jonka hän antoi morsiamelle. Venäjällä vallitsevan tavan mukaan oli Liisa pyytänyt kultaseppä Oittisen tekemään hänelle kunnian olemalla isän sijaisena hänen häissänsä. Ja tähän pyyntöön oli Oittinen hyvin mielellään suostunut. Huomenlahjaksi toi hän Liisalle kotelossa tusinan kauniita, suuria ja pieniä, hopealusikoita. Kotelon kannessa oli Oittisen oma leima.
Juotuansa lasin viiniä ja kupin kahvia, nousi pappi pois lähteäksensä. Kysymykseen, eikö hän joisi vielä kupillista ja istuisi vähän, vastasi hän: