— Paljon kiitoksia! Älkää panko pahaksi, vaan nyt en minä jouda. Minun täytyy kiirehtiä täältä suoraa tietä sairaan luo N——in sairaalaan.
* * * * *
N——in suuren sairaalan loppumattoman pitkissä käytävissä, kun pappi saapui sinne ja alkoi niitä astua, löyhki häntä vastaan tukehduttava lääkkeiden ja tautien haju, varsinkin se omituinen haju siitä osastosta, jonne häntä saatettiin. Siellä täällä molemmin puolin käytävää olivat ovet huoneisiin auki ja kaikissa näkyi sama ruununlaitoksen tapainen järjestys: pari, kolme määrätyn matkan päähän toisistansa asetettua rautasänkyä harmaine peitteineen, kullakin oma pikku pöytä ja tuoli vieressänsä, sekä taudin latinalainen nimitys seinällä vuoteen pääpuolessa. Muutoin vallitsi joka huoneessa ikävä tyhjyys. Missä näki sairaan makaavan kyyristyneenä vuoteessansa, niin että peitteen alta vain moniin aikoihin kampaamaton pää oli näkyvissä, missä istui toinen, pielus selkänsä takana, vuoteen päähän kyykistyneenä ja jotakin askarellen, missä taas toiset, pitkiin harmaisiin vaatteisiinsa puettuina, edestakaisin kävelivät. Tulipa siellä käytävässä vastaan, yhden palvelijan lykkäämänä ja armeliaisuuden sisaren seuraamana, pienillä pyörillä oleva rautavuode, joka oli kokonaan peitetty ja jossa vietiin pois semmoinen, joka ei tarvinnut enää lääkäriä eikä pappia. — Mutta sinne tulevaa pappia ei tämä ollenkaan kummastuttanut. Hän oli jo niin tottunut käymään häistä sairaalle, sairaalta ristiäisiin ja ristiäisistä hautajaisiin.
Nytkin kulki hän juhlallisesti sinne, minne häntä saatettiin.
Siellä nais-osaston eräässä huoneessa makasi muuan nainen, joka häntä kärsimättömästi odotti. Vielä nuori hän oli, tämä nainen, mutta Herra Jumala, minkälaiseksi hänen tauti oli saanut! Koko hänen ruumiinsa, kasvoista, silmän valkuaisesta alkaen, oli keltainen, kuin syksyn sateessa mätänevä lehti, — syöpä maksassa oli ajanut sapen joka ainoaan veren pisaraan ja näivetyttänyt sairaan niin, että iho jo melkein oli luustoon kiinni kasvanut. Hänen kasvonsa olivat kurttuiset kuin ikälopun ämmän, hänen hiuksensa olivat pudonneet kuin lavantaudin jälkeen, nenäluu oli vajonut sisään, silmät olivat vaipuneet syviin, mustiin kehiin ja hänen puhuessansa, näkyi hampaiden riveissä pitkiä tyhjiä lomia. Useita kuukausia jo oli hän tällaisessa tilassa ollut parantumatta, heikontuen viikko viikolta, päivä päivältä. Ja häntä nähdessänsäkään, ei kukaan olisi uskonut, että tämä olisi voinut olla sama Anna, joka muutama vuosi takaperin sellaisena "prinsessana" Pietariin saapui.
Eikä Anna mitenkään tahtonut sitä uskoa itsekään, vaikka hänen korvissaan nytkin, niinkuin jo monta kertaa ennenkin, kamalasti kaikuivat nuo hänen ensi kertaa Passitoimistossa kuulemansa sanat: "Mitä sinäkin näin nuorena olet tänne tullut ennen aikojasi vanhentumaan ja sinisiä silmiäsi mustiksi itkemään, ja vielä sinä poskesi kerran toisella maalilla maalaat, kun tuo puna niistä on kadonnut ja valkoisiin helmiisi suussa aukkoja ilmestyy." Ja inho pudistutti häntä, hän rupesi itkemään, pani kätensä ristiin ja alkoi tuskissansa hiljaa rukoilla itseksensä.
Viimeisinä päivinä etenkin oli hän jo tuntenut itsensä hyvin huonoksi ja heikoksi, mikään ruoka kun ei enää pysynyt hänen vatsassansa. Tuskin oli hän jotakin nauttinut, niin alkoi häntä ylenannattaa ja ruo'an seassa näyttäytyi toisinaan jo vertakin. Koko sairaalassa ei hänellä ollut yhtäkään tuttua ihmistä eikä hän pitkiin aikoihin ollut saanut edes puhua suomeakaan, sillä hänellä ei ollut yhtäkään ystävää, joka olisi siellä hänen luonansa käynyt. Liisan oli hän nähnyt pikimältään kohta jo kaksi vuotta sitten, eikä tämä nyt tietänyt ollenkaan, minne Anna oli joutunutkaan. Kun sairaanhoitajatar, joka näki, että Annan päivät olivat luetut, edellisenä päivänä oli kysynyt häneltä, eikö hän tahtoisi pappia, niin suostui Anna mielellään kutsumaan häntä. Eikä hän sitä tehnyt ainoastaan halusta saada omalla kielellän puhutella jotakin kansalaista, vaan myöskin kovasta sisällisestä sydämen tarpeesta.
Silloin, hänen siinä silmät ummessa itsekseen rukoillessa, kuuli hän askeleita ja jonkun astuvan huoneeseen. Hän loi silmänsä auki ja näki papin jo seisovan melkein vuoteensa vieressä. Hoitajatar nosti tuolin papille ja hän istuutui, vaan siirsi sen tukalan hajun tähden vähän matkan päähän vuoteesta.
Ja hän alkoi tehdä sairaalle ripityksessä tavalliset kysymyksensä.
— Voi, herra pastori! korotti sairas heikkonevan äänensä vastaukseksi. Minä en enää tahdo voida uskoa, että Jumala niin laupias olisi, että Hänellä minun vertaiselle syntiselle anteeksi antamusta olisi. Silloin, kun Hän vielä olisi voinut auttaa minua, en minä Hänen puoleensa kääntynyt, vaan vieläpä hyljeksin sen avun, jota Hän rukoilemattakin minulle tarjosi, käyttäen hyviä ihmisiä välikappaleinansa. Päinvastoin olen aina ahnaasti kulkenut pahan hengen osottamaa tietä, jota myöten hän näin on vienyt minut kadotuksen partaalle. Elämäni viimeiset vuodet, jo siitä saakka kuin Pietariin tulin, olen maallisessa kadotuksessa ollut, vaan nyt olen ijankaikkiseen kadotukseen joutumaisillani… Ja Anna nosti ristissä olevat laihat kätensä ylös ja huusi epätoivossaan: