— Mikäs se olisi?
— Minä tahtoisin lähettää viimeiset jäähyväiseni Suomeen.
— Mitä te oikein tarkoitatte?
— Minä tahtoisin vain sanoa kaikille Suomen neitosille, jotka tänne palvelukseen pyrkivät, että kauneus on ollut minun kiroukseni ja että täältä useampi löytää ikuisen kadotuksensa kuin maallisen onnensa. Jumala heitä siitä varjelkoon!
Pastori kummastui vieläkin enemmän.
— Minä koetan viedä hyvästisananne perille, sanoi hän ja läksi.
Seuraavana sunnuntaina mainittiin kirkossa kuolleiden joukossa
Annakin. Ja pappi tulkitsi silloin seurakunnalle hänen jäähyvästinsä.
Lappeenrannassa 1888.
HUUTOKAUPPA
Erään pienen maaseutukaupungin kadun risteyksessä helähteli selvä-ääninen aisakello. Läheisen kauppapuodin rappusille juoksivat kauppapalvelijat ulos paljain päin. Kadun toisella puolen olevan kulmatalon ikkuna aukeni ja kyynäspäihinsä nojautumaan kävi siihen punaisen-kirjavaan aamukauhtanaan puettu, musta patalakki päässä, sileä- ja paksunaamainen herra, jonka nenän kärjessä oli silmälasit ja hampaissa hyvin pitkä piippu. Kadun kulmaan, keskelle risteystä, juosta lippasi pari koulupoikaa ja asettui, kädet selän takana, seisomaan aivan kaupunginpalvelijan suun eteen, joka kovalla, kaikuvalla äänellä, pitäen sormiensa välissä paperilippua, luki ulkoa ja sujuvasti: