— Hän kuuluu rakastuneen sinuun.
— Älä joutavia
Samassa helähti kello urkulehterillä ja kotvasen kuluttua alkoi urkuri soittaa kaunista, juoksevaa alkusoittoa. Hiljakseen, vienosti alkoi hän ja vaihteli sitte samaa aihetta monella tavoin ja korotti sitä mahtavaan paisutukseen, josta hän jälleen laskeutui alas korvaa hyväileviä akordeja myöten… Vaan kohta hän sitte yht'äkkiä pysähtyi ja virsi alkoi, jota ensin lukkari yksin lauloi, vaan sitte yhtyi siihen koko seurakunta ja Jumalanpalvelus oli alkanut.
Ennen kuin aamuvirsi oli loppuun laulettukaan, ehti Liisa jo sysäistä
Annaa kylkeen ja kuiskuttaa, päätään nyökäyttäen:
— Tuolla hän istuukin.
Todellakin. Siellä, miesten puolella, ristikäytävästä ylöspäin, hän istui, se kultaseppä Oittinen. Eikä hän ollut vielä niin varsin vanha mies. Poikana jo, orpona, oli hänen tätinsä tuottanut hänen Suomesta Pietariin ja pannut hänen kultasepän oppiin. Siivo ja säästeliäs kun hän oli, poikkeuksena useista muista käsityöläisistä, jotka joka sunnuntaina viikkopalkkansa viinaan joivat, vaikka muuten hyviä työmiehiä olivatkin, oli Oittinen osannut ottaa vaaria ajasta, ja oppivuosistansa alkaen oli hän kerännyt säästöön kaikki ansionsa. Sitte oli hänen tätinsä kuollut ja, koska hänellä ei muita sukulaisia ollut, jättänyt perinnöksi veljensä pojalle melkoisen summan rahaa, joka auttoi tätä toimekasta miestä omaa kultasepän liikettä alkamaan. Näin oli Oittisella kaikki mitä hän tarvitsi: oma, vilkasliikkeisellä paikalla sijaitseva pieni myymälä, joka lupasi hänelle hyvää tulevaisuudessa. Eikä häneltä niin muodoin puuttunut aineellisessa suhteessa mitään. Hänen likeiset tuttavansa luulivat kyllä häneltä jotakin puuttuvan ja kyselivät häneltä sentähden usein, että "etkös sinä, Oittinen, jo ai'o niinkuin naimaan ruveta?" Ja kun Oittinen siihen aina vastasi totisesti: "mitä niistä nuorten hulluuksista", niin muistuttivat tuttavat siihen: "kellekäs sinä sitte ai'ot kaikki rikkautesi jättää?" "Kirkolle ja valtiolle" oli silloin aina Oittisen leikillinen vastaus, eikä siitä asiasta koskaan sen pitemmälle päästy. Poikamieheksi se oli tähän saakka aina tuumannut jäädäkin, se Oittinen, mutta niinhän se sananlasku sanoo, että "ei kukaan ole profeetta omassa maassansa".
Eihän se asia ollut ihan niinkään päin, että Oittista olisi voinut kovin laiskaksi kirkossa kävijäksi syyttää, mutta ei hän siellä kuitenkaan joka pyhä käynnyt. Vaan kirkossa hän kyllä kävi ja kävi kuin tavallinen mies ainakin. Viimeisinä aikoina ne pahat ihmiset olivat alkaneet huomata, että Oittinen kävi joka sunnuntai kirkossa. "Näinköhän se nyt alkaa vanhuuden raihnautta tuntea, tuo Oittinen, vain onkohan se… kun se nyt käy joka sunnuntai, vaan ennen ei käynyt?" tuumailivat he. Vaan ne, jotka olivat silloin "seurassa" olleet, ne luulivat jo tietävänsä oikean syynkin siihen. He olivat nähneet Oittisen "seurassa" ennenkin, mutta silloin oli hän siellä aina ollut "lautamiehenä" vain, se on, hän oli ainoastaan istunut ja tanssia katsellut. Tanssimaan hän ei "viitsinyt" mennä, niinkuin hän vastasi, jos joku sattui kysymään, että "miks'ei se Oittinen tanssi?" Ja tämä vastaus tiesi, että Oittinen kyllä osasi, vaikk'ei hän "viitsinyt". Mutta sitte, kun Anna oli alkanut "seurassa" käydä ja Oittinen näki hänen ja tutustui häneen, niin silloin hän "viitsi" ja tämä kummastutti kaikkia, eniten kuitenkin nuoria neitosia, joiden "silmät olivat häntä aina vartioineet". Tähän saakka olivat nämä olleet toisiaan kohtaan melkein kateutta vailla, sillä he olivat ihan varmat siitä, ett'ei Oittinen kestään huoli. Mutta nyt heitä tämä "viitsiminen" vielä enemmän suututti kuin kummastutti, kun näkivät hänen Annan kanssa tanssivan. "Eikös se nyt parempaa löytänyt kuin tuon…?" kuiskasi eräs suutarin tytär kumppanilleen ja heitti ylönkatseellisesti päänsä syrjään. Puhvettiin taas juoksi muuan pilkkakirves ja huusi: Menkäästä, pojat, katsoon! Nyt on piru merrassa, kun Oittinen "viitsii"…!
Ja sen erän perästä ruvettiin täydellä todella ajattelemaan, että "Oittinen täyttää sen, mikä häneltä puuttuu", varsinkin koska hänen taajentuneet kirkossa käyntinsä lisäsivät varmuutta tälle olettamukselle. Senpä tähden Liisakin oli niin varmaan tietävinään, että kultaseppä Oittinen oli Annaan rakastunut.
Eikä se taitanut ihan perätöntä ollakaan. Sillä kun Oittinen oli kirkkoon tullut ja paikalleen asettunut, niin katseli hän vähän ympärilleen, mutta hyvin vakavasti, niinkuin se ei olisi mitään merkinnyt, kääntyen ensin oikealle puolelle, että luultaisiin hänen jotakin miestuttavaa etsivän, ja sanottuaan sinne päin pienellä pään nyökkäyksellä hyvänpäivän tuonne ja tänne, kääntyi hän vasemmalle puolelle ja antoi silmänsä hyvin tarkkaan juosta jokaista penkkiä pitkin. Mutta kun ei hän sieltäkään huomannut, mitä hänen silmänsä etsi, niin kääntyi hän suoraan eteenpäin ja istui totisena siinä asennossa koko ajan, siksi kuin kirkonmenot alkoivat, vieläpä koko aamuvirrenkin ajan. Sitte vasta, sen loputtua, katsahti hän ikäänkuin sivumennen ja pikimältään vain vasemmalle päin taaksensa ja nähtyään sen, minkä tahtoi nähdä, kääntyi hän hyvin sukkelaan taas paikoilleen, vaikka tyytyväinen ilme kasvoissa. Ihan samalla lailla katsahti hän sitte vielä kerran vähän ajan kuluttua ja olisi ehkä katsellut kauemminkin, mutta samassa lankesi koko seurakunta polvillensa ja Oittinen samoin, ja luki hattunsa sisään: "Minä vaivainen syntinen ihminen…"
Vaikka vilaukseltakin, mutta hän oli kuitenkin jo ehtinyt nähdä Annan. "Prinsessalta hän näyttää muiden rinnalla!" ajatteli Oittinen itsekseen. Mutta ei hän tietänyt oikein sanoa, kaunistiko tuo hattu, joka Annalla oli päässänsä, yhtä paljon häntä kuin huivi, jossa hän oli hänen ennen nähnyt. Nyt oli Annassa kuitenkin jotakin yhteistä Pietarin muiden neitsyeiden kanssa ja sitä ei hän olisi tahtonut hänessä nähdä. Huivi päässä, sitä vastoin, oli Annassa juuri sitä puhdasta ja raitista, joka tuoksui Suomen ilmalta ja jota Oittinen hänessä ennen oli ihaillutkin. "Mutta ollaksensa kultasepän matami, pitää hänellä kuitenkin olla hattu päässä", vilahti yht'äkkiä Oittisen aivoissa ajatus ja tämä ajatus häntä hiukan tyydytti.