Muutoin Anna todellakin näytti hänestä "prinsessalta". Hänen verevät kasvonsa eivät olleet vielä rahtuistakaan ehtineet kadottaa uhkuvaa tuoreuttansa ja hänen korkea, sopusointuinen vartalonsa teki hänen oikein pulskaksi naiseksi. Sitä paitsi oli hän hyvin siististi puettu: yllään oli hänellä paksu, musta verkapalttoo, joka näytti aivan uudelta, ja sen hihojen ja mustien hansikkojen välistä hohti pari valkoisia mansettia. Neitsyeksi häntä tuskin olisi voinut luullakaan, vielä vähemmin siksi samaksi Annaksi, joka muutama kuukausi sitte oli Suomesta tullut Pietarissa paikkaa etsiäksensä ja joka rautatien asemalla piti Liisaakin "hattupäänä ryökynänä". Edistys oli ollut suuri ja nopea ja se kummastutti hiukan Annan serkkuakin.
Mutta sillä välin edistyi jo Jumalanpalveluskin. Sinä sunnuntaina saarnattiin "työmiehistä viinamäessä". Pappi nousi kohta saarnatuoliin ja kaikkein silmät kääntyivät sinne. Se oli hän, jota kaikki toivoivat saada kuulla ja joka parhaiten osasi saarnata "kaikkien" mieliksi. Ja hän saarnasikin, niin että seinät paukkuivat ja niin ett'ei suntiolla ollut mitään sanankuulijoiden unen kanssa tekemistä. Ainettaan osasi hän niin hyvin käsitellä, että siitä saivat osansa sekä isännät että palkolliset. Ja niin sydämelle kävivät hänen sanansa myöskin, että harva se nainen oli, joka ei niistä heltynyt ja tuntenut katumuksen kyyneleiden herahtavan silmiinsä, harva se mies, jonka rinnassa ei kohonnut vaikka hetken huokaus ja jossa ei herännyt halua kääntyä paremmalle tielle. Tiesipä hän sitte johtua aineestansa sellaisiinkin asioihin, jotka sattuivat monen sanankuulijan kipeimpään paikkaan, aivan kuin hän olisi tuntenut ja tietänyt kaikki mitä tapahtui. Hän puhui siitä, että monet kirkonkäynnillänsä vain pahennusta herättävät ja että sentähden "olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin heidän kaulaansa ja he upotettaisiin meren syvyyteen". "Monet", sanoi hän, "tulevat vain kirkkoon sopottelemaan ja omia juorujansa juttelemaan, niinkuin heillä ei olisi aikaa siihen viikon ajalla, ja siten Herran huoneen saastuttavat; monien ajatukset liikkuvat kaukana aivan toisissa asioissa ja, jos he tuntevatkin kirkossa pienen pistoksen sydämessään, niin ovat he kotiin tultuansa aivan samat kuin ennenkin, vieläpä pahempiakin; monia taas viettelee kiusaaja kirkossa ympärilleen vilkkumaan riettaissa tarkoituksissa, niin että on aivan sama kuin tyhjille seinille saarnaisi…" Ja paljon siihen suuntaan puhui tuo oiva pappi. Ja monta oli naisten puolella, joihin tämä kipeästi koski, monta myöskin miesten puolella, joille se oli sanottu oikealla ajalla. Ikäänkuin häpeillen kuunteli seurakunta tarkkaan tätä rakastetun pappinsa nuhdesaarnaa.
Ja vaikka itse saarnan aikaan olikin oltu hyvin tarkkaavaisia, olivat korvat kuitenkin vieläkin enemmän hörkällään kuulutuksia luettaessa. Varsinkaan ei kuulunut hiiskausta koko kirkossa, kun tuli avioliittoon kuulutettavien vuoro. Näytti siltä kuin tämä olisi ollut kirkonmenojen tärkein osa.
Vaan ei kultaseppä Oittinen malttanut kuitenkaan näidenkään aikaan olla vilkaisematta sinnepäin, vaikka hänkin äsken oli tuntenut "pienen pistoksen sydämessään". Sillä se pistos, jonka hän oli toiselta taholta sydämeensä saanut, oli tuota äskeistä paljoa voimakkaampi. Ja samassa vilahti hänen päässänsä pieni ajatuksen alku, että "milloinkahan sitä meitäkin…?" Mutta siihen se katkesikin, kun hän yht'äkkiä jälleen kääntyi paikoilleen.
Tuskin oli sitte saarna loppunut, kun jo suuri joukko ihmisiä alkoi hiipiä ulos kirkosta, vaikka viimeinen alttaritoimitus vielä oli tekemättä. Siellä he sitte seisoskelivat ja pakinoivat kirkon rappusilla ja sen edustalla ja vielä vähän matkaa kadullakin, estäen muita kulkijoita vapaasti ohitse pääsemästä. Olipa siellä kadun vierustalla muutamia Viipurin rinkelien ja paperossienkin kaupittelijoita, jotka olivat arvanneet käyttää tilaisuutta hyväksensä hyötyäksensä muiden kirkonkäynnistä. Vaan kun sitte loppuvärssy oli laulettu ja kaikki olivat kumarruksissa hiljaa itseksensä kirkonkäyntinsä siunanneet, tyhjensi kirkko sisästänsä koko tuon sakean, mustan joukon, joka tulvimalla tulvi ulos ja täytti kadun pelkillä päillä, joista toiset jäivät muiden päiden kanssa tarinoimaan, toiset taas ja ne, joilla oli tärkeimpiä toimitettavia, hajosivat mikä millekin haaralle ja valuivat kuin juoksevat jokivedet kadun käytäviä pitkin. Niiden joukossa, jotka seisahtuivat kirkon edustalle keskenänsä puhelemaan, olivat Anna ja Liisakin. Liisa ei ollut kirkossa ehtinyt loppuun puhua sitä asiaa, josta hän oli alkanut, ja vei sentähden Annan vähän syrjään voidakseen, muiden kuulematta, lausua vapaasti sanottavansa.
— Se on ihan totta, mitä sinulle sanoin, alkoi hän. Eräs suutarin matami, jonka luona palvelee minun tuttavani, Leena niminen tyttö, on tuttu kultaseppä Oittisen kanssa ja tämä, kuulen ma, on jo aikonut pyytää matamia puhemieheksi eli vaahaksi, niinkuin täällä sanotaan.
— Maaloli [vähäkös siitä!], että on aikonut pyytää? sanoi Anna, joka jo oli oppinut vähän venättäkin puheeseensa sekoittamaan. — Mistä sen tietää, että hän minua kosia aikoo? Ja tokkopa minä hänestä huolisinkaan!
— Älä sano niin! Hänen ottaisi mikä ryökynä tahansa.
— Vaan minäpä en huoli kenestäkään!
— Etkös sinä tiedä sitte, että hän on rikas? Ja sitte kuuluu hän olevan oikein hyvä mies ja kunnollinen eikä ryyppää tippaakaan. Eikä hän siltä itara ole, vaikka hän rikas on, jos sinä sitä pelkäät. Kaunis hän ei ole, se on totta, mutta mitäs se tekee, kun mies muutoin on kelpo ihminen. Olisitpa sinä onnellinen, jos hänen saisit!