— Olenpa minä onnellinen muutoinkin. — Katsopas tänne, Liisa! Mitä sinä tästä tykkäät?
Ja Anna päästi palttoon kauluksensa ylimmät hakaset auki ja näytti Liisalle rinnassaan olevan kultaisen solen, joka oli noin parin tuuman pituinen ja poikki leikatun vitjan tapainen. Liisa ei ollut uskoa omia silmiänsä.
— No, onpas sitä! Et suinkaan sinä ole tuota itse ostanut?
— Johan nyt! Menevät ne rahani muihinkin tarpeisiin.
— Keltäs sinä sitte olet sen saanut? Vaikka arvaahan tuon kysymättäkin.
— Keltäs muulta kuin häneltä… hovineuvokselta. Hän antoi sen minulle viime viikolla ja sanoi tahtoneensa antaa sen jo uuden vuoden lahjaksi, mutta pelänneensä, että rouva saa sen tietää. Ja sitte taputti hän minua poskelle ja pyysi, etten minä sitä koskaan kotona pitäisi, vaan ulkona käydessäni saisin sitä kyllä pitää missä tahansa. Niin hyvää herraa minä en ole koskaan…
— Hyvää päivää! Mitäs ne neidit täällä niin uutterasti…?
Se oli kultaseppä Oittinen, joka lähestyi heitä ja ryhtyi puheluun. Hän oli ensin seisonut vähän aikaa kirkon portailla ja katsellut ympärillensä ja huomattuaan, että väki oli jo melkein kokonaan kirkolta hajonnut, päätti hän mennä Annaa puhuttelemaan. Hän tuli Annan eteen juuri ennen kuin tämä ehti palttoonsa hakasia kiinni saada ja huomasi hänen solkensa. Se pisti heti hänen silmiinsä, mutta samalla pisti se pahasti hänen sydämeensäkin. Hän ei tullut sanoneeksikaan sentähden ollenkaan sitä, mitä oli aikonut sanoa, vaan aivan toista.
Eikä siitä puheesta tahtonut oikein mitään tulla. Jaksamista siinä kyllä tiedusteltiin ja sitä, kuinka Anna nyt Pietarissa viihtyi, vaan enemmän se Oittinen oli mykäksi jäädä, hänen katseensa kun vain lepäili Annan kasvoilla. Ja sitte häiritsi Liisan läsnäolokin vähän kultasepän ajatusten juoksua, hän kun muutoinkin oli hiukan kankeapuheinen. Vaan kun tytöt ikäänkuin käkesivät lähtemään pois, niin kiirehti Oittinen kysymään:
— Aikovatko neidit tänä iltana "seuraan" mennä? Hän puhutteli aina heitä molempia yht'aikaa. Liisa, joka tiesi, ketä tämä kysymys oikeastaan tarkoitti, katsahti Annaan, joka vastasi: