— Tänä iltana minä en enää pääse, mutta ehkä tulevana sunnuntaina…
Jaa, vainkin, jopa meidän täytyy kotiinkin lähteä… Hyvästi nyt!
— Hyvästi! Hyvästi! vastasi Oittinen, pannen ystävällisen äänen painon vastaukseensa ja jäi kummissaan katsomaan, kuinka tytöt rientäen lähtivät kulkemaan.
— Mitä sinä nyt noin, tuolla lailla… epäkohteliaasti…? muistutti
Liisa, kun he olivat ehtineet vähän matkan päähän.
— Mitäs minä sitte olisin…?
— Näethän sinä nyt, että minun sanoissani on perää, kun hän puhuttelemaankin tuli. Sillä ei suinkaan hän sitä minun tähteni tehnyt.
— Kukapa sen tietää? Ehkäpä se sinun tähtesi olikin.
— Ole vait!… Mutta kuulehan, Anna, mitä minä sinulle sanon, mutta älä suutu vain. Valitse nyt oikea tie, niin kauan kun sinä vielä tien haarassa olet, muutoin sinä kadut kauppojasi.
— Älä saarnaa, vaan joudu pois! Kyllä minä tiedän mitä teen.
Liisa ei sanonut siihen enää mitään, ja molemmat tytöt kulkivat jonkun matkaa ääneti. Liisan alkoi käydä serkkuansa vähän niinkuin sääliksi. Hän ei tietänyt mitä keinoa olisi ollut käytettävä.
— Kuulehan Anna, sinä puhuit minulle kerran, silloin alussa vielä, että sinä olit kirjoittanut äidillesi, jotta sinä tahdoit häntä tulemaan tänne ja että ai'ot panna palkkasi säästöpankkiin. Hauskapa olisi, jos äitisi kohta tulisi. Onko sinulla jo paljonkin säästettyä? Ehkä sinä jo voit hänelle matkarahat laittaakin?