Liisa toivoi, että kenties voisi Annan äidin tulo jotakin hyvää asiaan vaikuttaa, ja teki sentähden tämän kysymyksen. Mutta Anna, joka luuli hänen ikäänkuin tahtovan soimata häntä, vihastui ja vastasi kiukkuisesti:
— Vielä sitä viidellä ruplalla mihin pääsee, jotka minulla pankissa on! Ja luuletkos sinä mitään jäävän säästöön pantavaksi, kun on niin paljon tarpeita ostettavana? Enkä minä tätäkään palttoota ole ilmaiseksi saanut. Muutoin äiti minulle kirjoittikin, ett'ei hän tahdo Pietariin tulla, kun on jo siinä iässä, ja että hän tahtoo kuolla omalla maalla.
Sillä välin olivat he tulleet Nevskille, josta heidän tiensä erosivat. Annan oli poikettava Kasanskaja kadulle, Liisan taas oli kulettava Nevskiä ylöspäin. Erotessa sanoi Liisa:
— No, hyvästi nyt, Anna. Pyydähän nyt päästä tällä viikolla jonakin iltana minun luokseni, niin puhellaan kaikenlaista.
— Hyvästi! Käyhän kohta meilläkin! oli Annan lyhyt vastaus. Ja hän lähti, vähän vihoissaan Liisalle, joka sitä vastoin astui, säälin tunne sydämmessään, ja muutamia kertoja katsahtaen Kasanskajalle päin, Annan jälkeen…
Mitä Oittiseen taas tulee, niin oli hän tästä kohtauksesta ikäänkuin hiukan nolostunut. Mutta tämän tunteen lisäksi, kirveli hänen sydämensä pohjalla vielä tuon äskeisen pistoksen jälki, sen näet, jonka Annan solkineula siihen oli tehnyt. Hän ei alussa tietänyt ollenkaan, mitä hän tästä näkemästänsä ajattelisi. Mutta kohta tuli hän kuitenkin siihen johtopäätökseen, ettei se saattanut olla muuta kuin lahja. Ja tämä ajatus sai hänet hirveän pahoille mielin, hän melkein katui, että oli kirkkoon ollenkaan tullutkaan. Annasta rupesi hänessä yht'äkkiä liikkumaan kaikenlaisia mietteitä, joita hän tuon tuostakin koki karkoittaa luotaan, mutta ne palasivat yhä jälleen takaisin. Sitte näytti tuo Annan käytöskin hänestä vähän kevytmieliseltä, vaikka hänen sydämensä koki sitäkin puolustaa, lukien siihen syyksi sen, että Anna häntä liian vähän tunsi vielä ja että hänen varmaankin oli kiire kotiinsa.
"Mutta mitähän ihmiset minusta ajattelevat?" tuli hän yht'äkkiä ajatelleeksi ja vihastui itseensä. Vihossaan huusi hän luoksensa ajurin ja käski ajaa mitä pikemmin kotiin.
Tavallisesti käypi niin, että kun ihminen, jolla on vakaa, totinen, suora ja yksinkertainen luonne, yht'äkkiä tavalliselta uraltansa, vaikka rahtusenkin, syrjähtää, niin näyttää hän ja hänen tekonsa ja käytöksensä naurettavilta. Niinpä olisi ihmisten mielestä Oittinenkin näyttänyt, jos he olisivat tietäneet yhtäpaljon, kuin hän itse tiesi. Mutta, kaikeksi onneksi hänelle, olivat ainoastaan muutamat ja nekin vain nuoret, jotka muutenkin pilantekijöinä tunnettiin, hänestä jotakin tietävinään ja mitä he huhusivat, sitä eivät muut ihmiset oikein ottaneet uskoaksensa, sillä Oittinen oli jo niin hyvältä puolelta yleisesti tunnettu. Mutta se ajatus, että ihmiset saattoivat luulla hänestä enemmänkin kuin hän itsekään itsestään tiesi, suututti häntä kovin ja suutuksissaan ajoi hän suoraa päätä kotiinsa.
IV.
Annan palvelus oli tähän saakka ollut hyvin tasaista ja sopusointuista. Mitäkään erityistä tyytymättömyyden syytä ei hänen isäntäväellänsä ollut häntä vastaan, ei hänen töittensä eikä hänen käytöksensäkään suhteen. Ne työt, jotka olivat Annan tehtävänä, eivät tosin vaatineet suurta taitoa, vaan tarkkuutta, puhtautta ja luotettavaisuutta, ja nämät ansiot olivat Annalla kyllä. Suomessa, maalla ollessansa, oli hän ennenkin palvellut herrasväellä samanlaisessa toimessa, vaikka toisissa oloissa, ja oli täyttänyt paikkansa hyvin. Omasta itsestänsä taas oli hän aina pitänyt suurta huolta, jonka tähden hän ei koskaan näyttäytynyt muutoin kuin siististi puettuna, jopa oli vähän niinkin, että hän tahtoi näyttää korealta ja niin sanoakseni "silmään pistävältä". Tämä ominaisuus oli hänellä nyt, uusissa oloissa, kasvanut melkoisesti. Ensiksikin vaati hänen tehtävänsä, jossa hänen joka päivä piti olla ensimäisenä vieraiden silmien edessä, että hän oli nuhteettoman puhdas puvussansa, ja tässä suhteessa saikin hän aina parhaimmat ylistykset kaikilta, jotka hänen näkivät. Sitte oli hänen itserakkautensa, joka ennen oli ollut vain horrostilassa, hänen olonsa aikana Pietarissa, monella tavoin herätetty eloon ja kiihdytetty. Puvun ohessa rupesi hänen ulkomuotonsakin antamaan hänelle yhä enemmän ajattelemisen aihetta.