Käytökseltään muutoinkin oli Anna ollut tässäkin paikassa hyväntapainen. Ulkona käymään oli hän pyytänyt harvoin, johon tietysti pääasiallisena syynä oli se, ett'ei hänellä muita tuttavia ollut kuin Liisa, ja niin hyvin tämän luota kuin kirkostakin ja niinä parina kertana, jolloin hän "seurassa" oli käynyt, oli hän sieltäkin palannut aina määräajalla, myöhästymättä sen ajan yli, johon saakka hänelle oli lupa annettu tahi jolloin hän oli sanonut tulevansa kotia. Hänen luonansa taas ei käynyt kukaan muu kuin Liisa ja hänkin jotenkin harvoin.

Päättäen siitä, että Anna kirjeessään äidillensä oli sanonut rouvan olevan "vähän niinkuin konstikkaan" sekä kohta sen jälkeen maininnut äitinsä varoituksen hänen oman "kiukkuisen luonteensa" suhteen, olisi kyllä voinut luulla piankin jonkun "yhteen törmäyksen" tapahtuvan näiden henkilöjen välillä, mutta mitään sellaista ei vielä ollut, sillä Anna oli koettanut huolellisesti hillitä itseänsä ja "tietää paikkansa". Tältäkään kannalta siis ei ollut hänen käytöksensä suhteen ollut mitään moitteen sijaan.

Mitä sitte Annan kielen taitoon tulee, niin ei hän ollut niitä ihmisiä, jotka omaan puheeseensa takertuvat. Päin vastoin oli hänellä hyvinkin "kielen kanta irrallaan", niinkuin Yläjärven Kaarle siellä hänen kotipuolellansa aina oli sanonut. Ja vaikka Anna, Pietariin tullessansa, ei osannut venättä ollenkaan, niin alkoi hän kuitenkin jo heti tulla hyvin toimeen. Muutama sillon tällöin hätävaraksi kysytty sana ja vilkkaat liikkeet niiden lisäksi auttoivat häntä aina, Venäläiset kun muutoinkin helposti ymmärtävät mitä muukalainen tahtoo sanoa. Ylipäänsä voi sanoa, että Anna tällä ajalla jo oli oppinut venättä verrattain hyvin.

Pää-asiallisena syynä siihen, että Annan kaikki asiat olivat näin hyvällä kannalla olleet, oli siis epäilemättä se, että hovineuvos oli, niinkuin Anna äidillensä kirjoitti, "oikein hyvä ihminen" ja häntä, Annaa, "niin hyvänä piti, että välistä oikein hävetti". Ja kuinka hyväksi hän ajan kuluessa vielä oli käynyt, siitä oli Annalla todistuksena se vitjasolki, jota hän serkullensa niin hyvillä mielin kirkollakin oli näyttänyt. Mutta "rouvan läsnä ollessa ei hän, hovineuvos, tohtinut kuitenkaan tätä hyvyyttänsä näyttää", jonka tähden hän olikin pyytänyt Annaa, ett'ei hän tuota lahjaa kotona käyttäisi. Ennen kuin vielä hiukan katsellaan tämän hyvyyden laatua, tahdomme lukijan suosiollisella luvalla luoda pienen silmäyksen siihen perheesen, jossa nuori neitimme palveli.

Niinkuin tiedämme, kuului tähän perheesen ainoastaan hovineuvos ja hänen rouvansa, jotka molemmat jo olivat noin neljän, viidenkymmenen ikäisiä ihmisiä; rouva oli melkein yhtä vanha kuin hänen miehensä. Hovineuvos, joka palveli eräässä virastossa, ollen siellä joka aamupuoli päivää noin viisi tuntia, näytti, ikäänsä katsoen, vielä hyvinkin nuorelta ja rivakkaalta. Hänen mustanpuhuvassa tukassansa ei ollut yhtään harmaata karvaa, vaikka se oli käynyt harvemmaksi entistänsä ja hänen otsansa oli hiukan ylennyt, muodostaen, silmien kohdalta hiusten rajassa, kaksi lahdelmaa ja niiden väliin otsan keskelle pienen niemekkeen, josta kasvava tuuheanläntä kihara aina kallistui vasemmalle sivulle. Jotenkin suurien kulmakarvojen alta vilkkuivat hänen vireät, tumman väriset silmänsä ja antoivat yhdessä hänen paksun, käyrän nenänsä kanssa koko hänen ulkomuodollensa jotakin ylimyksellistä, mihin vielä lisäsivät hieman keikarimaisuutta hänen mustat viiksensä, jotka eivät olleet nuorten keikarien viiksien tavoin pitkiksi naskaleiksi kierretyt, vaan lyhyenlaiset ja päistä aina pienellä taskukammalla leveän tuuheiksi ja vähän ylöspäin kammatut. Alaleukansa ajatti hän aina ihan sileäksi ja hänen valkoiset hampaansa näyttivät pikemmin tekohampailta kuin omilta. Hänen leveät poskensa ja hiukan etenevä alahuulensa tekivät hänen vähän hekumallisen näköiseksi, — ei kovin, vähäsen ainoastaan.

Jos hovineuvos kasvoiltansa oli vain hieman keikarin näköinen, niin oli hän puvultansa sen sijaan täysi keikari. Häntä, samoin kuin kaikkia muitakin ylen hienoksi puettuja ihmisiä nähdessä, tuli ajatelleeksi, että "eiköhän tuokin tuon kauniin ja rikkaan pukunsa alle ko'e kätkeä sielunsa ja ehkäpä ruumiinsakin viheliäisyyttä?" Sillä puhtaus ja siisteys ei ketään ihmistä kiusaa, mutta ylenmääräinen hienous usein kyllä. — Puhtautta noudatti hovineuvos aina siinä määrin, että hän joka toinen päivä muutti puhtaan paidan, hienoutta taas siinä, että hän myöskin joka päivä vaihetteli keikarimaisesti tehtyjä pukujansa ja monen värisiä kaulaliinojansa, joita aina seurasi erilainen neula. Omituisuutena hänellä mainittakoon, että hänellä vasemman kätensä pikku sormessa aina oli kaksi paksua sormusta, joista toisessa oli suuri timantti, toisessa suuri safiiri, että hän hyvin rakasti käyttää valkoisia liivejä, joiden päällä riippuvissa kellonperissä koreili koko tukku kaikenlaisia esineitä, niinkuin sinetti, pienet sikarin sakset y.m. ja että hän usein kävi kiiltonahkaisissa puolisaappaissa, joista osa oli harmaasta vaatteesta tehty ja mustilla napeilla napitettu. — Kasvultansa oli hän jotenkin pitkä mies, hyvin harteikas, mutta hieman kumaraniskainen.

Hovineuvoksen ulkomuodosta oli melkein mahdotonta päättää mitäkään hänen syntyperänsä suhteen ja tietämättömäksi oli se jäänyt hänen virkaveljillensäkin, vaikka he kyllä kokivat arvata sinne ja tänne. Hänen nimensä ja kykynsä eivät myöskään valaisseet tätä asiata. Ylipäänsä ei hänen älyänsä asetettu varsin korkealle, mutta myönnettiin kuitenkin, että hän oli taitava laskumies, puhui hyvin monta kieltä, niiden joukossa hiukan ruotsiakin, vaikka venäläisellä murteella ja saksalaisilla lauseen käänteillä, pelasi mainiosti korttia ja osasi erinomaisen hyvin ostaa kaikkia, mitä osti. Siihen virastoon, jossa hän nyt palveli, oli hän tullut jo hyvin nuorena, lopettamatta vielä täydellisesti opintojansakaan ja siitä syystä hyvin ylhäisten suositusten kautta. Kaikki, jotka hänen tunsivat siitä saakka, sanoivat, että hän aina oli ollut suuri keikari, huvittelihe mielellään paljon ja rakasti herkullisia aterioita, vaan juoda hän ei tahtonut koskaan ylenmäärin, vaikka aina joi parasta, mitä löytyi. Virkaansa oli hän aina hoitanut tarkkaan ja huolellisesti; tuli lyömälleen virastoon ja lähti sieltä aina viimeisenä pois. Näiden ominaisuuksiensa vuoksi hän olikin esimiestensä ainaisessa suosiossa.

Naimisiin oli hän mennyt vasta likemmä neljänkymmenen vanhana. Ja tämä naiminen ei ollut yhtä satunnainen, kuin se oli muille hämäräperäinen. Varmaan kuitenkin luultiin tiedettävän, että se oli tapahtunut jonkin hänen ylhäisen suosijansa toimesta, sillä nainen, jonka hän nai, oli vanhaa ylimyksellistä sukua, rikas ja oli ollut hovineitinä. Hovista oli hänen yht'äkkiä täytynyt jonkun onnettomuuden takia lähteä pois ja kohta tämän jälkeen oli hän joutunut nykyiseen naimiseensa. Paitsi rikkautta ja korkeaa sukuperää oli kuultu hovineuvoksen rouvalla olevan tahi ainakin olleen kauneuttakin; ja oli kuultu ainoastaan, sillä virkaveljillensä ei hovineuvos koskaan puolisoansa näyttänyt. Eikä tämä koskaan seurustellut miehensä toverien vaimojenkaan kanssa. Ylipäänsä, kun hovineuvoksen perheessä vieraita oli, niin oli herralla omat ja rouvalla omat vieraansa erittäin ja eri aikana. Ja kun hovineuvoksella oli yksinomaan miesvieraansa, niin silloin oli joka suojassa korttipöydät levällään, joten koko talo näytti pikemmin julkiselta pelihuoneelta kuin yksityisen asunnolta. Eikä hovineuvos itse, erittäin kohtelias isäntä kun oli, sinä iltana pelannut vistiä muutoin kuin viidentenä miehenä, jotta hänellä sillä välin olisi aikaa käydä vieraita kehoittamassa syömään ja juomaan koko ajan valmiiksi katetulta pöydältä. Rouva silloin, niinkuin sanottu, ei näyttäytynyt koskaan, tokkopa lienee ollut kotonakaan.

Sama sitte oli laita, kun rouvalla vuorostansa oli pidot.

Mainitut asianhaarat todistanevat jo kylliksi, että rakkaus tässä perheessä näytteli vain sivuosaa. Sitä paitsi lienevät syyt siihen, että molempien aviopuolisoiden väliset suhteet olivat näin höllällä, etsittävät sekä eroituksesta heidän sukuperässänsä ja sivistyskannassansa, että rouvan huonosta terveydestä, joka seikka, siitä johtuvan "konstikkaisuuden" ohessa, pakotti nuoruudestaan muutoinkin huveja rakastavaa hovineuvosta hakemaan niitä kodin ulkopuolelta. Tämä taas antoi aihetta rouvalle väliin ruveta kohtelemaan miestänsä ylenkatseellisesti ja välinpitämättömästi, väliin keskinäiseen kinaan ja sanaotteluun, mikä tavallisesti päättyi niin, että rouva tyrskähti itkuun ja sai hysterillisen taudinkohtauksen. Siitä sitte se "konstikkaisuus", joka näyttäytyi kaikkia, jopa palvelijoitakin kohtaan, ja joka kävi sitä pahemmaksi, mitä taajemmat puolisoiden väliset riidat olivat. Näitä välttääksensä oli hovineuvos ruvennut pysytteleimään yhä enemmän ulkosalla ja siten oli heidän välinsä väljenemistänsä väljennyt.