Mutta siitä saakka, kun Anna oli heille palvelijaksi tullut, oli rouva luullut huomaavansa, että hänen miehensä rupesi olemaan enemmän kotona kuin ennen. Samalla, kun tämä luulo herätti hänessä ääretöntä halveksimista miestänsä kohtaan siitä, että sellainen esine kuin "piika", oli tämän muutoksen matkaan saanut, syntyi hänessä myöskin luulevaisutta, jota hän ei suinkaan tahtonut mustasukkaisuudeksi tunnustaa. Hänkö olisi ollut mustasukkainen tuollaiselle "mokomalle"?! Suurinta hävyttömyyttä vain oli tämä kaikki, eikä muuta mitään! Mutta siitä huolimatta ei hän kuitenkaan saattanut olla ryhtymättä pieniin vakoamiskokeisiin, joiden loppupäätöksistä hän ei ollut hidas antamaan viittauksia miehellensä, jotka pääasiallisesti näyttäytyivät äreässä ja kiukuttelevassa mielen tilassa. Sanottava on, että hän tähän saakka oli yksinomaan syyttänyt miestänsä kaikesta ja sentähden aina purkanut vain hänen päällensä vihansa vasamoita. Anna sitä vastoin oli hänen mielestänsä viaton, sillä hän oli vasti'kään maalta tullut eikä voinut sille mitään, että oli kaunis. Sitä paitsi oli hovineuvoksen rouva niitä naisia, jotka ensimäiseksi ovat valmiita lykkäämään kaikki miesten syyksi.

Salaisissa urkkimisissaan ei rouva kuitenkaan ollut suuresti onnistunut. Se, mitä hän urkkimattakin huomasi, oli, että hänen miehensä osotti tavallista suurempaa suopeutta Annaa kohtaan, jopa oli toisinaan ikäänkuin valmis hänen puoltansakin pitämään, vaikka hän ylipäänsä oli hyvin ankara palkollisillensa ja vaativainen. Mutta Anna oli todellakin hyvin hänen mieliinsä. Ennen jo on mainittu, ettei hovineuvoksellakaan ollut mitään hänen töitänsä ja käytöstänsä vastaan muistuttamista. Tämän lisäksi tuli se, että Annan kauneus oli häntä jo ensi silmänräpäyksestä hämmästyttänyt. Eikä niin paljon hänen kauneutensa, sillä olihan hovineuvos eläessänsä toki kummempiakin nähnyt, kuin enemmän Annan luonnon raikkautta ja mehevyyttä uhkuva koko pulska olemus. Juuri tämmöistä hän, joka oli kaupungin lapsi, ei muistanut nähneensä näin yksinkertaisessa muodossa, ja tämä se herättikin vähitellen "silmäin pyyntöä" tuossa "monta kovaa kokeneessa miehessä". Muuten tuskin olisi voinut tätä viehätystä selittää.

Mutta tämä "silmäin pyyntö" alkoi ajan mukaan kasvaa, ja aivan huomaamatta; mihin määrin jo, siitä oli Annalla selvä todistus. Ettemme pahennusta herättäisi, jätämme kertomatta kaikki nuo pienet kohtaukset ja juonet, jotka aivankuin sivumennen ja silloin tällöin Annan ja hovineuvoksen välillä tämän omassa kodissa tapahtuivat. Sanomme ainoastaan, että kaikki ansat olivat niin luotettavasti viritetyt, ettei pyydettävän siihen saakka turmelematta ollut sydän lainkaan tuntenut, mihin pyytäjä häntä oikeastaan pyysi, varsinkin koska edistys tapahtui niin pienin askelin. Kaikkien suosion osotusten lisäksi oli Anna vielä saanut häneltä niin selviä vakuutuksia siitä, että tällä kaikella tarkoitettiin vain hänen parastansa. "Kun rouva kesäksi lähtee ulkomaille kylpemään ja minä muutan maalle huvilaan, niin saat sinä koko talouden hoidettavaksesi", oli hovineuvos kerran Annalle sanonut. Ja toisen kerran taas: "Jos rouva kuolisi ennen minua, niin varmaan naisin sinut lohdutuksekseni kaikista noista itkuista ja riidoista." Mikäpä tyttö ei olisi herkkä semmoisesta soitosta viehättymään! Ja senpä tähden Anna oli ollutkin silloin Liisan varoituksia kohtaan niin kylmä sekä kultaseppä Oittisesta niin välinpitämätön.

Ajan pitkään ei rouva kuitenkaan voinut olla tuntematta, että tuo "tyttö" alkoi käydä harmittavaksi, vaikka Anna yhä oli osannut käyttäytyä niin, ett'ei rouva ollut löytänyt hänestä mitäkään syytä. Tähän saakka ei rouva ollut niitä etsinytkään, mutta kohta alkoi Anna huomata hänen rupeavan etsimään, ja etsimällähän toisesta aina syitä löytää. Rouvassa heräsi vihdoin ajatus, että näiden suhteiden olisi mahdotonta jatkua, ell'ei toiseltakin puolelta olisi siihen jollakin lailla myötävaikutettu, jos ei muutoin, niin ainakin vastustelematta. Olisi hän Annan kyllä voinut ilman mitään lähettää tiehensä, mutta tällä oli kuitenkin niin paljon ansioita muissa suhteissa, että rouva oli vielä päättänyt toistaiseksi kärsiä. Ja luulevaisuuttansa ei hän kuitenkaan julkisesti tahtonut syyksi panna Annaa pois ajaaksensa, jonka tähden hän rupesikin mainittua keinoa käyttämään.

Kun Anna tämän oli huomannut, teki hän lujan päätöksen, että koettaisi niin paljon kuin mahdollista tehdä parastansa, ettei rouva etsimälläkään saisi mitään häntä vastaan muistutettavaa. Ja tähän sai hän yllykettä vielä toiseltakin haaralta. Mutta rouvaa alkoi tämä vieläkin enemmän suututtaa ja hän rupesi yhä enemmän epäilemään, että täten koetettiin vain asian oikeata laitaa salata niin paljon kuin suinkin mahdollista oli. Vihdoinpa pääsi oikea luonto kuitenkin voitolle kummallakin puolella…

Päivälleen viikko oli kulunut siitä, kun Anna oli ollut kirkossa, jossa silloin Liisa ja kultaseppä Oittinenkin olivat olleet. Sinä aamuna, niinkuin tavallisesti, oli Anna, jolla sisäkkönä oli puhdistaminen ja tomun pyyhkiminen huoneissa tehtävänänsä, nämät työnsä lopettamaisillaan hovineuvoksen molemmissa huoneissa, mutta salissa ja vierashuoneessa olivat ne vielä tekemättä. Edellisenä iltana oli hovineuvos jotenkin myöhään työskennellyt työhuoneessaan sekä sitte sunnuntai-aamuna noussut varemmin ylös ja mennyt sinne jotakin kirjoittelemaan. Rouvaa, joka kaikesta nyt oli käynyt luulevaiseksi, tämä hiukan epäilytti ja vastoin tavallisuuttansa nousi hän ylös jo kello kymmenen aikaan. Saliin mentyänsä, veti hän kädellään yli mustan sohvapöydän, jossa silloisen muodin mukaan ei pöydän peitettä ollut, ja näki, ettei tomua ollut pyyhitty. "Ahaa!" ajatteli hän ja soitti vihoissaan seinässä olevaa sähkökelloa, jonka soitosta Anna, hiukan punaisena, kiirehti sisään hovineuvoksen työhuoneesta.

— Miks'ei täällä tomua ole pyyhitty, vaikka kello jo on näin paljon? kysyi rouva ärreästi Annalta.

— Minä lopettelen parast'aikaa herran huoneissa, vastasi tämä tyynesti.

— Vaikka herra siellä parast'aikaa työtä tekee? kysyi rouva ivallisesti.

— Toinen huone, jossa herra työtä tekee, on jo siivottu ja toinen on kohta valmis.