Helka. Äiti?! Mikä äiti?! Pois, senkin rutkale! Tytärtä minulla ei ole mitään.
Riitta (yhä polvillaan maassa). Miksi tulit tänne? Olisit kotona pysynyt. Ei sinulla ole täällä enää mitään tekemistä.
Helka. Vai ei minulla ole? Poikaani tulin tervehtimään. Hänhän laittoi minua hakemaan kymmenhankaisella veneellä. Suuri herra hän, näetsen, nyt on. Käskynhaltijahan ja kuningaskin kumartavat hänelle syvään, syvään, noinikään (kumartaa), ja polvillaankin hänen edessään maassa ryömivät. Ja minä olen, näetsen, kuninkaan äiti. Enkös ole, häh? Pois! Elä tule likelle!
Riitta (nousten ylös, hellästi.) Elä puhu niin! Tule pois, tule! Minun kanssani, äiti! Minä olen Riitta, tyttäresi! Tunnethan minut?
Helka. Riitta?! Tyttäreni?! Ei, — ei! Ei minulla ole tytärtä — — enää. — — Oli kerran — — ennen, — — mutta se hukkui, — — upposi, hyppäsi syvään — — syvään — — mustaan kaivoon… (Nyyhkyttää ensin ja puhkeaa sitten hillitsemättömään itkuun.)
Riitta (epätoivoisena). Äiti! Äiti! — Mitä minun on tehtävä?!
Kerttu. Viedään pois hänet tupaan. — Helka kulta, tule pois tupaan, tule! Mennään. Sinä olet väsynyt. Siellä saat levätä. Tule!
Riitta. Niin. Tule, äiti rakas, tule! (Saattavat Helkaa tuvan portaille.)
Helka (hoksaa aitan ovia vartioitsevat huovit ja seisattuu yht'äkkiä). Mitä nuo tuossa seisovat? Mitä ne vartioitsevat? Ha-ha-ha-ha-ha! Rottia, rottia! Ne jahtaavat rottia, kuninkaan jauhorottia! No, tappakaa, tappakaa nyt sitte niin, että paukkuu! Ha-ha-ha-ha-ha! (Menee Kertun saattamana sisään.)
Riitta (palaa nopeasti portailta takaisin ja jää kotvaksi tuijottamaan mietteissään aittaan päin).