Arpiainen. Suomeahan minä kanssasi puhun, — selvää suomea.
Kerttu. Samat tavat on minullakin. Vieläpä itsesi opettamat. Ja omalla kielelläsi tahdoin vain sanoa sinulle, että jos nyt asiat kerran ovat sillä lailla, niin ei tässä auta muu, kuin ruveta ruo'illa lepyttelemään suuria vieraitamme. Sehän se on aina ja lakkaamatta paras keino. Ennenkin koeteltu.
Arpiainen. No niin. Nyt puhut taaskin oikein, mammaseni, vie sun perh…
Kerttu. Niin että kun asiat eivät onnistu mielen mukaan, niin tuki heiltä suu täyttämällä maha kurkkua myöten. Se konsti, saak…
Arpiainen. On vanha ja hyvä, niinkuin sinä, minun jumpeli mammani. (Hyväilee Kerttua.)
Kerttu. Ja sillä minä sinut aina pelastan lopuksi, sinä naavainen pölkkyni, vanha Aatamini! (Taputtaa häntä molemmille poskille.) Uh! Sinä pörröinen perk… (Kuuluu etäältä jahtitorven törähdyksiä.)
Arpiainen. Siinä ne juuttaan Nimroodit…
Kerttu. Tulevat! Tulevat!
Arpiainen. Vie sun viimeinen päivä! (Juoksee sisään.)
Kerttu (Kirstille ja Liisalle, jotka samassa kantavat siivottuja kaloja, tullen solasta). Tulettepas vihdoinkin, senkin haudikkaat! Ettekö jo torvea kuulleet? Lennättäkää jo, niinkuin olisivat, kalat tupaan. (Tytöt vievät kantamuksensa tupaan.) Ja sinä Katri… (Taas torven toitotuksia, vaan vähän lähemmältä.) Ähäs! Jopas ovat lähempänä. — Vie sukkelaan, Katri, työsi siitä pois ja lopeta Hiiden kattilassa, vaikka hampaillasi.