Riitta. Onnettomuuksien onnettomuus on vanhaa äiti-raukkaanikin kohdannut.
Fincke. Ja mikä? Millä lailla?
Riitta. Järjen kipinä on emoltani sammunut. Kaikkia kovia iskuja, jotka meitä kohdanneet ovat, ei hän kestää jaksanut.
Fincke. Jumalan rangaistus on ollut kova
Riitta. Ja minun on kannettava, minun, tätä onnettomuuksien musertavaa taakkaa.
Fincke. Olkoon taivas teille armollinen ja suokoon voimia edelleenkin sitä murtumatta kantamaan.
Riitta. Sirpaleiksi on jo minunkin sydämeni murtunut, herra käskynhaltija. Voimani uupuvat, ehtyvät loppuun aivan. Turhaan olen taivaalta armoa anonut. Teihin turvaudun nyt.
Fincke. Liiaksi annatte mielenne masentua, Riitta. Jos elämän vuolas virta yhden teiltä riistää, se taas ajan tullen toisen tuopi sijaan. Nuorena, kukkeana kyllä tämän myrskyn voitatte vielä. Ja itse iloiten elää voitte kauan uudelle suvulle.
Riitta. Sukua muuta ei minulla ole mitään.
Fincke. Kuinka?