Riitta. Yksin, yksin olen aivan nyt, kun mieheni ja veljeni olette vangituttaneet ja äitini, järjen puutteessa, on tälle maailmalle vieras.
Fincke. Eikö siis jälkeläisiäkään teillä yhtään ole?
Riitta. Vasta neljä kuukautta olen miehelässä ollut ja nyt on minulta kaikki mennyt, kaikki riistetty, kaikki. Sukuni ainoa olen.
Fincke. Olette siis miehenne ja veljenne talojen ainoa perillinenkin?
Riitta. Niin. Kuorma kuorman päällä. Eikä tukea ei turvaa mitään.
Fincke. Varakashan näin ollen olette. Eikä sitte hätää eikä puutetta tule teillä olemaan.
Riitta. Eikö hätää, eikö puutetta?! Hädässäni jo olen luoksenne tullut ja kaikki minulta puuttuu, kun omaiseni ovat minulta riistetyt. Ilman heitä kaikki muu ei ole mitään, ilman heitä ei elämä elämän arvoinen ole. Oi, antakaa, antakaa minulle se takaisin.
Fincke. Itse tiedätte, mitä on tapahtunut. Mitä minä olen tehnyt, se minun on täytynyt tehdä.
Riitta. Mutta te voitte olla armahtavainen. Te voitte olla lempeä, voitte lieventää, voitte antaa anteeksi. Te voitte palauttaa rauhan, riemun ja tyytyväisyyden minulle ja meille kaikille. Te voitte poistaa vääryyden ja kuohuneet mielet tyynnyttää. Te voitte viedä oikeuden voittoon ja voittaa sillä kaikkien rakkauden. Oi, mikä onni silloin! Minä rukoilen teitä, herra käskynhaltija, tehkää, tehkää se! Olkaa armollinen! Olkaa armollinen!
Fincke. Mahdottomia pyydätte minulta. Minun vallassani ei ole vangittuja tuomita eikä vapauttaa.