ALIINA: Siihenpä tietenkin. Sen he nyt kohta kuulla saavat. Aiomme lähettää Hännin kokonaan pois omaisten luo Pohjanmaalle.
EEVASTIINA: Vai sillä viisiä? No, se se on hyvin keksitty keino.
ALIINA: Eikä sitä vielä tiedä Hannikaan. Mutta tänään se hänelle sanotaan, jos asia niin päin vaatii.
EEVASTIINA: Ehkäpä aika sitte senkin haavan umpeen kasvattaa. —
Lähdetäänpä sisään me! (Menee asuinrakennukseen Aliinan kanssa).
HILDA: Minä tiedän, minä tiedän, Hanni hyvä, etteivät he minuakaan suopein silmin katsele, vanhempasi. Mutta enhän minä siihen syypää ole, että Maunu on sinuun rakastunut ja…
HANNI: Yhtä paljonhan siinä sitte on minunkin syytäni.
HILDA: Jos nyt puhdasta, vilpitöntä rakkautta miksikään syyksi ollenkaan lukea voi. Ja sitä teissä molemmissa on. Siksi rakastankin sinua, Hanni, yhtä paljon kuin Maunuakin. Rikkautta et sinä ole etsinyt eikä sinun ole tarvinnutkaan etsiä, eikä sitä Maunukaan ole tarkoitusperänään pitänyt, siitä olen varma. Hän on, mikä hän on: minun kasvattipoikani. Kun hän on kunnon mies, niin on siinä kaikki, mitä ihmisen tarvitsee olla.
HANNI: Jos siinä muille on vähän, on siinä minulle kaikki, mitä kaipaan.
HILDA: Niinpä minäkin nyt sitte toivon, että vielä kaikki esteet voitatte. Se, mikä tiellenne tuli, uhaten tuhota kaikkien meidän ilon ja rauhan, näkyy Jumalan avulla pian poistuvan. Toivon, että sen jälkeen tasoittuu elämänne polku täydellisesti. Toivon, että vanhempasikin vielä huomaavat Maunusta erehtyneensä ja ottavat hänet avosylin vastaan. Muuta en minä nyt voi sinulle, Hanni, sanoa, vaikka tahtoisinkin.
HANNI: Muuta mitään en ole pyytänytkään saada tietää. Sillä päättäkööt muut, mitä tahtovat, elämäni kohtalon voinen toki määrätä itse.