ALIINA ja TANELI: Mitäs kapteeni vielä…?
TAVAST: Minä, vanha sotilas, olen tänä kesänä kasarmillani kuullut ja nähnyt asioita, jotka eivät ole aivan jokapäiväisiä. Ja niitä asioita on vielä tässäkin silmieni edessä jatkunut. Olen tullut huomaamaan, mikä kulta-aarre (pyyhkii silmiään) teidän ainoa tyttärenne on. Semmoista syvää rakkautta ja oman itsensä uhrautuvaisuutta, jota hänen sydämensä on osoittanut, on harvoin tavattavissa. Tätä tunnettaan olen nähnyt hänen ihmeteltävällä tavalla osoittavan tuota Maunua kohtaan. Ja minä olen nähnyt myöskin, ettei tämän Maununkaan kiintymys tyttäreenne ole vähemmäksi arvattava. Luulen, että nämä nuoret, neitosen vanhempain tieten, näin kovasti ovat toisiinsa kiintyneet.
TANELI: Kyllä tiedämme.
ALIINA: Niin, eihän se meille uutta ole.
TAVAST: Vaan minä en ole sitä ennen tietänyt. Enkä sitäkään, että tämän neitosen vanhemmat eivät ole suopein silmin nuorten aikeita katselleet.
TANELI: Siihen ei ole meiltä tähän asti syytä puuttunut.
ALIINA: Ei ole, ei — tähän asti.
EEVASTIINA (syrjään): Näetsen, eikös sielläkin päin jo aleta toisaanne kallistua!
TAVAST: Voidaan sanoa, että mitä minulla on tämän asian kanssa tekemistä., Mutta ehkäpä on enemmän kuin luullaankaan. Ja nyt on aika tullut, että minä tähän asiaan puutun ja ilmaisen syyn tekooni. Tämä tilaisuus on siihen sitäkin sopivampi, kuin täällä ovat läsnä itse Maunu sekä hänen kasvattiäitinsä että myöskin pitäjämme rovasti.
LUKKARI (nopeasti): Ja lukkari myöskin.