JULJAANA (hätääntyen). No, kyllä, tietenkin, arvattavasti; enhän minä isäntää sotke siihen.
TANELI (hermostuneesti): Juljaana todenperään välistä jo sotkeekin.
HILDA: En tahdo sittekään vielä Maunustani sitä uskoa. Mutta oikeudessapa se sitte nähdään. Jumala kyllä aina tuo salat julki ja jokainen saa ansaitun rangaistuksensa.
JULJAANA: Niin, neiti kulta, kun pitikin sen onnettomuuden vielä minun ollessa kotimiehenä tässä sattua.
TANELI (Hildalle): Eipä siltä sen enempää näy tolkkua saatavan. Parasta on odottaa vain asian virallista menoa.
HILDA: Niin. Lähdetään sitte pois, isäntä! Enhän minä kuitenkaan voine toivoa, että isäntä on syytettä ajamatta.
TANELI: Kuinka, neiti hyvä, minä siitä voisin luopua? Säälihän minun kovin on teitä, mutta rikos kuin rikos. Väärinhän olisi se jättää. Eikä sitä siedä asianhaarat muutkaan, ei aineelliset eivätkä siveelliset.
HILDA (mennessään): En olisi odottanut tätä vielä saavani eläessäni kokea. (Menee).
TANELI (seuraa häntä).
JULJAANA (jääden yksin keskelle lattiaa): Heh-heh-heh-heh-heh! Sitä kettua! Niin on rehellistä miestä kuin suinkin! (Helistelee rahojaan). Kunpa ei vain lopulta sittekin hullusti kävisi. En tiedä, minne nämä piilottaisin, kun se poikakin sattui nämä näkemään. (Aukaisee lattialuukun ja kuuntelee ovellepäin). Pistänpähän tänne piiloon, niin eivät voi sanoa niiden minun olevan, jos löytävätkin. (Katoaa kotvaksi lattian alle, mutta nousee taas.) Kun eivät vain rotat söisi niitä seteleitä! Parempi olisi ollut, jos olisivat kaikki olleet semmoisia rahoja, ettei niihin hammas pysty eivätkä mätäne. (Laskee luukun kiinni). Jokos sieltä taaskin joku tulee? (Kuuntelee). Menenpähän uunille vähän pitkäkseni.