Olga (hyräilee itsekseen ja näyttää levottomalta).
Kalle: Vieläpä pari viikkoa sitte olitte ihan toisenlainen minua kohtaan.
Olga: Voih! Jätä minut rauhaan, Kalle! Eläkä haasta noista vanhoista asioista.
Kalle: Kyllä. Vaan vastatkaa mulle ensin: miksi olette näin muuttunut?
Olga: En mie mitä ole muuttunut.
Kalle: Se ei ole totta. Mie kyllä näen kaikki. Sillä tunnenhan teidät hyvin. Jo pienestä pahasta opin teitä tuntemaan ja… ja rakastamaan, sillä yhdessähän olemme kasvaneet melkein kuin veli ja sisar. Mutta mie rakastin teitä enemmän, kuin veli rakastaa sisartaan. Enkä luule erehtyväni, että työkin olette pitänyt minusta enemmän, kuin sisar veljestään. Sanokaa, sanokaahan suoraan: olenko siinä erehtynyt?
Olga (ei vastaa mitään, vaan kääntyy poispäin).
Kalle: Niin, työ ette voi vastata, sillä työ olette omat sananne syönyt.
Olga: Pidätkö, Kalle, niitä sanoja sitte, jotka sinulle kerran, "Hyväntekeväisyysseuran" iltamasta tullessamme, tulin sanoneeksi, niin kovin lujina…?
Kalle: … että paria viikkoa myöhemmin voitte suostua tyhjänpäiväiseen lavertelijaan, jonka tuskin tunnettekaan.