— Mitäs sinä silloin sanoit? — kysyi Terttu, silmät ilosta kiiltävinä.
— Minä luulen, että te, herra maisteri Honkasalo, olette oikeassa siinä suhteessa, mutta että te ensimäisenä saisitte minulta sen ihanimman autuuden hetken, siinä te olette pahasti erehtynyt, — vastasin minä väräjävällä äänellä, tuntien kalpenevani. Samalla minä nousin ja osoitin hänelle sormellani ovea, sanoen:
— Tuossa! Tehkää niin hyvin!
Ja hän otti hattunsa ja meni.
— Ja sitte? — kysyi Terttu melkein innostuneena tästä kertomuksesta.
— Minä palasin seuraavana päivänä "v. Döbelnillä" takaisin kotimaahan, — vastasi Helmi.
— Tapaamatta toisianne? — kysyi Terttu vielä.
— Tietysti, — sanoi Helmi. — Hän ei edes pyytänyt anteeksikaan mennessään. Vasta kauan, kauan perästäpäin kuulin, että hän oli matkustanut Tukholmasta suoraa päätä Berliniin.
— Nyt minä todellakin ihailen sinua, — sanoi Terttu, nousi ja meni vuorostaan suutelemaan Helmiä.
— Se on turhaa, — vastasi toinen, valaen kuin kylmällä vedellä ystävättärensä. — Minä olen sittenkin perästäpäin monta kertaa katunut tekoani.