— Niinkö?! — kummasteli Terttu.
— Niin. Sillä minä rakastin ja rakastan sitä miestä — kaikesta huolimatta, — vakuutti Helmi, jälleen viskaten kätensä päänsä taakse ja tuijottaen kattoon. Ja jälleen huomasi Terttu hänen silmissään ikäänkuin kostean kiillon.
— Se on luonnotonta, se on mahdotonta rakkautta, — lausui Terttu aivan kuin lohdutellen.
— Olkoon mitä tahansa, — vaikka hulluutta, — mutta niin se vain on, — sanoi Helmi, nousi, meni pianinonsa luo ja löi muutamia rajuja soinnoksia, joissa kuvastui koko hänen silloinen sielun tilansa.
Samassa löi kello seinän takana jälleen suristen kolme.
— Herranen aika! — säpsähti Terttu. — Nyt minä olen kauheasti viipynyt. Hyvästi nyt! Minun täytyy jo mennä.
— Hyvästi! — sanoi Helmi ja nousi puristamaan Tertun kättä. Ja hän saattoi Terttua eteiseen, jossa auttoi päällystakinkin hänen päälleen.
— Saanko tulla joskus äitiäsi tervehtimään? — kysyi hän Tertulta.
— Tee niin hyvin! Ehkä äiti joskus jaksaa puhua kanssasi vähän, — vastasi Terttu. — Mutta kauan ei lääkäri salli häntä vaivata.
— Hyvä, hyvä! Ymmärränhän minä sen, — sanoi Helmi, vetäen eteisen oven kiinni Tertun jälkeen. — Käy nyt sinä toistekin minun luonani! — huusi hän vielä portailla.