— Kiitos! Näkemiin! — olivat Tertun sanat, kun hän poistui portaita alas ja riensi kiireesti kotiaan.
IV.
Terttu kulki kuin unissakävijä. Ajatukset kuhisivat hänen päässään ja hänen jalkansa veivät häntä hänen itsensä melkein huomaamatta, minne kulki, ketä tuli vastaan. Aleksanterinkadun kulmassa hän töytäsi yhteen erään raitiovaunusta alas laskeutuvan vanhan naisen kanssa ja kun hän silloin sanoi anteeksipyyntönsä, hoksasi hän missä oli ja minne piti mennä. Hän valitsi matkan Cityn kauppakujan läpi ja riensi asematalon laitaa pitkin Kaisaniemeen saadakseen sieltä jatkaa kotia niin väljää ja yksinäistä tietä kuin suinkin.
Kaisaniemessä tuli kuitenkin häntä vastaan Toini, jonka tähden juuri hän riensi kotiaan, sillä heillä oli sovittu, että Toini kello kolmelta pääsisi vapaaksi siksi illaksi toimestaan rouva Alanteen luona ja että Terttu vuorostaan istuisi kotona, jos äiti jotakin tarvitsisi.
— Terttu, etkö sinä huomaakaan minua? — kysyi Toini, kun oli tullut aivan Terttua vastaan, joka heräsi ajatuksistaan ja pysähtyi kuin patsas Toinin eteen.
— Voi, kuinka minä olen myöhästynyt! — huudahti silloin Terttu. — Anna anteeksi, Toini kulta!
— Mitä sinä nyt joutavia! — lohdutti Toini. — Eihän se mitään ole. Onhan siellä Hilma kotona. Senkö tähden sinä olet noin kummallisen näköinen?
Terttu pyyhki nenäliinalla silmiään ja kasvojaan ja sanoi:
— Minun on niin paha olla, että olen ollut poissa.
— Onko sinulle jotakin tapahtunut? — kysyi Toini, joka epäili jotakin muuta syytä.