Nämä tapahtumat vaativat Tertulta sinä iltana ääretöntä henkistä voimain ponnistusta, ettei äidilleen, Toinille eikä edes Hilmalle tulisi ilmaisseeksi, mitä hänen sielunsa pohjalla liikkui. Syyttäen väsymystä halusi hän käydä maata niin aikaiseen kuin suinkin. Hän tahtoi olla yksin, — yksin ajatustensa kanssa, jotka rajumyrskynä kohisivat hänen aivoissaan, — yksin tunteittensa kanssa, jotka värisyttivät hänen hermojansa ja joka silmänräpäys uhkasivat avata kyynelten sulut päästääkseen vedet tulvimaan hänen hehkuville poskilleen. Unhotusta! Unhotusta! Unta! Lepoa! Mutta turhaan hän rukoili. Sydämen rauha oli poissa. Säälimätön oli yötär. Ei lähettänyt unetarta kylvämään levon hienoja hahtuvia Tertun itkettyneiden tummien silmien ripseille. Rauhattomana Terttu vain heittelihe vuoteessaan kyljeltä kyljelle, kuuli kellon lyövän tunnit ja puolet. Kuuli — — eteisen oven avattavan ja Laurin tulevan kotia. Jumalan kiitos! Vihdoinkin! Eihän hän siis kuitenkaan koko yötä ollut poissa — — siellä! Olikohan Terttu ehkä sittenkin hieman nukahtanut? Ja oliko kaikki jonkinlaista houretta? Mutta olihan Helmi käynyt päivällä. Ja varma oli myöskin, että Lauri oli ollut poissa. Oliko hän —? Olivatko he —? Jumala! Jospa kaikki sittenkin olisi vain ollut unta, ilkeätä, kauheata unta vain!
* * * * *
Terttu heräsi aamulla jo hyvin varhain. Hän oli sittenkin aamupuoleen nukahtanut ja nukkunut ehkä pari tuntia. Mutta pää oli niin raskas, lepoa eivät jäsenet olleet siitä unesta saaneet. Hän nousi, alkoi hiljakseen pukeutua. Hiuksiaan laittaessaan katsahti hän kuvastimeen.
Kuinka kalpeat, kärsimysten raatelemat olivatkaan hänen muuten niin kauniit kasvonsa!
VI.
Mitä se merkitsi, että Lauri, ennenkuin meni ulos aamiaista syömään, tuli Terttua tervehtimään, tiedusteli häneltä äidin vointia, jopa tarjosi Tertulle uuden korrehtuuriarkinkin luettavaksi? Ja kaikki kävi kuin ei mitään olisi tapahtunut, jopa oli Lauri, Tertun mielestä, iloisemmankin näköinen kuin ennen moneen aikaan. Katsoi vain pitkään Terttuun ja sanoi: "Sinä näytät niin väsyneeltä tänään, Terttu!" Johon Tertulta tuli vastaukseksi vain tuo pieni äännähdys: "H-h!"
Kummallista, ettei Lauri näyttänyt väsyneeltä. Oli varmaankin nukkunut hyvin. Ja taisi nukkua tavallista kauemminkin aamulla. Niin ainakin kuvitteli Terttu mielessään.
Kuvitteli! Mitä kuvittelua se oli? Laurin puolelta oli kaikki luonnollisesti teeskentelyä, todellisen asianlaidan peittelemistä vain tuommoisilla ulkonaisilla keinoilla. Olihan Terttu itse eilen omin korvin kuullut kaikki. Ja varmaan tiesi että Lauri sen jälkeen oli, vastoin tavallisuutta, ollut niin kauan poissa. Ei se sitte ollut mitään kuvittelua lainkaan, vaan totinen tosi.
Äiti ja Toini ihmettelivät myöskin, että Terttu näytti niin väsyneeltä. Kysyivät, eikö Terttu ollut oikein terve. Itse oli eilen maata pannessaan valittanut väsymystä ja nyt todellakin näytti noin väsyneeltä. Mutta ei Terttu osannut, toisin sanoin, ei tahtonut siihen syytä selittää. Vastasi vain: "en minä tiedä, kai se menee ohi." Eikä viipynyt kauan äidin huoneessa, vaan meni askareilleen ruokasaliin.
Silloin soi eteisen kello. Hilma juoksi ovea avaamaan ja tuli kohta takaisin, tuoden Tertulle — insinööri Keitaan käymäkortin.