— En tiedä. En luule — en, — kuuli Terttu Laurin vastaavan.

— Ellet tule, ei tiedä kuinka minun käy, — oli Helmin intomielinen vastaus.

— En lupaa mitään, — esteli Lauri.

— Mutta tulet kuitenkin, — siitä olen varma, — kuiskasi Helmi. Ja Terttu kuuli, että hän suuteli Lauria.

— Näkemiin siis! — kuuli Terttu vielä Helmin kuiskaavan, mutta pujahti samalla varpaisillaan pois eteisestä ruokasaliin, mennen piiloon oven taa. Sieltä kuuli hän, että Laurin huoneen ovi nopeasti avautui ja suljettiin taas, sitte avautui ovi portaille ja painettiin hiljaa kiinni. Helmi oli poistunut.

Laurin huoneesta kuului askeleita niinkuin silloin, kun hänen oli tapana mietteissään kävellä edestakaisin.

* * * * *

Kesti kauan ennenkuin Terttu siitä, mitä näin odottamatta sai kuulla, tointui niin paljon, että saattoi mennä äitinsä huoneeseen ja kuunnella siellä kertomusta Helmin käynnistä. Sisällä, kaikesta päättäen, ei tiedetty mitään, että Helmi oli poikennut Laurin huoneeseen, eikä siitä nähtävästi ollut aavistusta Hilmallakaan, joka luuli Helmin joko olevan rouvan luona tahi menneen pois. Näin ollen oli tämä merkillinen tapaus, tältä puolen, luonnollisesti pysyvä Tertun yksinomaisena salaisuutena. Toiselta puolen, arveli Terttu, eivät Helmi ja Lauri varmaankaan aavistaneet hänen olleen eteisessä ja kuulleen heidän viimeisiä sanojaan, sillä jos he olisivat luulleet hänen siellä olevan, niin epäilemättä eivät olisi hiiskuneet sanaakaan keskenään, vielä vähemmin olisi Helmi uskaltanut tehdä sitä, minkä teki. Se oli siis salaisuus, mutta mikä kauhea salaisuus. Ja mikä rohkea teko. Ja päälle päätteeksi heidän omassa asunnossaan, Laurin huoneessa, äidin ollessa sairaana, Toinin ollessa äidin luona! Lisäksi vielä niiden muutamien kymmenien minuuttien aikana, jotka olivat kuluneet siitä, kuin Terttu oli Helmin kadulla nähnyt. Ja hän, Helmi, oli tullut äitiä tervehtimään, vieläpä kukkiakin tuonut, vain sillä tekosyyllä, että saisi Lauria tavata! Niinkuin hän ei olisi voinut Lauria tavata muualla? Olihan hänellä oikeus, — niin, olihan Helmillä oikeus tavata Lauria missä vain. Hänhän sanoi äärettömästi todellakin vieläkin rakastavansa Lauria. Vieläkin! Sehän on totta! Helmihän on kihloissa ja siitä huolimatta hän uskalsi! — Mutta sehän se juuri todistaa, että hän Lauria vielä rakastaa. Ja senhän hän oli sanonut Tertulle itse ihan selvään. Entä Lauri sitte?! Helmin sanojen mukaan hänkin puolestaan epäilemättä vielä Helmiä rakasti ja mahdollisesti yhtä hurjasti kuin ennenkin. Heillähän siis oli oikeus. Mikäs oikeus sitte hänellä itsellään, Tertulla, oli heitä arvostella? Tuskin mitään — varsinkin heidän "suuren kohtauksensa" jälkeen, pääkysymyksen jäädessä avoimeksi, puolinaiseksi, jopa milt'ei kielteiseksi Tertun puolelta. Sydämensä oikeus hänellä kuitenkin oli, sen hän tunsi sydän juuriaan myöten, sillä eihän tämä tapaus olisi muuten näin syvästi häneen koskenut. Hänhän rakasti sittenkin Lauria sydämensä pohjasta kaikesta huolimatta, vaikka ei Laurille silloin varmaa vastausta ollut antanutkaan. Niin, miks'ei antanut? Ehk'ei silloin tätä olisi tapahtunutkaan? Ehkä Lauri silloin ihan jyrkästi olisi Helmille vastannut, ehkäpä suorastaan poiskin ajanut? Hänhän, Terttu, siis itse oli syypää kaikkeen, kaikkeen! Ja kentiesi hän nyt oli kadottava Laurin ainiaaksi, ainiaaksi?! — Tästä tuli Terttu miltei täydellisesti vakuutetuksi, kun Lauri, päivällisen syötyään, vain vähäksi aikaa käväisi kotona ja sitte oli poissa koko illan. Sitähän ei ollut tapahtunut pitkään, pitkään aikaan. Ja jos Lauri jossakin ennen iltaisin kävi, niin mainitsi hän siitä edeltäpäin Tertulle. Nyt meni eikä sanonut muuta kuin Hilmalle vain ilmoitti, ettei hänelle tarvinnut huoneeseen mitään syötävää tuoda. Oli siis varma, minne hän meni. Hän ei voinut mennä muualle, kuin Helmin luo, joka nyt oli muuttanut toiseen paikkaan, ehkäpä juuri voidakseen siellä paremmin olla Laurin kanssa kahden kesken.

Voi, Jumala, Jumala! Eihän uskalla kaikkea edes ajatellakaan!

* * * * *