— Niinkö arvelet? — kysyi Terttu hiljakseen.
— Tietysti minä en anna sinun sinne mennä, — vastasi Lauri.
Ja Terttu arvasi siitä, että Lauri ei kovinkaan pitkäksi aikaa enää tahtonut lykätä oman kodin perustamista heitä molempia varten.
— Minun täytyy siis kirjoittaa ja ilmoittaa, etten voikaan ottaa hänen tarjoamaansa paikkaa vastaan, — sanoi Terttu.
— Niin. Ja parasta on tehdä se niin pian kuin suinkin, — vastasi Lauri.
Vielä sinä yönä Terttu kirjoittikin kirjeensä kirkkoherra Vaaraselle, kiitti hänelle osoitetusta luottamuksesta, mutta valitti, että hän, äitinsä kuoleman johdosta ja "muista esiintulleista syistä", ei voikaan saapua hänen perheeseensä kotiopettajattareksi, sekä lausui lopulta vakaumuksensa, että kirkkoherralla muitten tarjokkaiden joukosta varmaan vielä oli mahdollisuus saada toinen ja pystyvämpikin, kuin hän oli. Tämän kirjeen Terttu sitte antoi Laurille ja pyysi hänen aamulla, kun menee äidille arkkua tilaamaan ja pastorin kansliaan kuolemasta ilmoittamaan, pudottamaan postilaatikkoon. Ja näiden toimien jälkeen Terttu, Lauri ja Toini toivottivat toisilleen hyvää yötä ja koettivat nukkua, mikäli kuluneen päivän järkyttävät tapaukset ja kuolleen ruumiin koko asuntoon painama juhlallisen synkeä leima sen kullekin salli.
Kun Lauri seuraavana aamuna kirjelaatikosta otti ulos sanomalehden, oli siellä myöskin pikkunen kirje hänelle — Helmiltä.
Lauri luki:
"Rakkahin!
Olen turhaan istunut kotona koko ajan ja odottanut Sinua sykkivin sydämin. Tahdon ilmoittaa Sinulle, että olen purkanut kihlaukseni Keitaan kanssa, joten siltä puolen olen vapaa ottamaan Sinut vastaan milloin tahansa. Sinullakaan siis ei tarvitse olla mitään omantunnon esteitä — siinä suhteessa. Niinmuodoin — näkemiin! Ja niin pian kuin suinkin!