He poistuivat saliin. Hilma ja Toini seurasivat kohta jäljessä. Toini veti makuuhuoneen oven kiinni. Verkalleen, viivytellen poistui Hilma keittiöönsä. Toini taas istuutui Tertun viereen ja otti hänen kätensä käteensä. Lauri astuskeli melkein hiipien edestakaisin lattialla. Monta sanaa eivät he vaihtaneet keskenään. Kuolema oli jättänyt kaikki syviin mietteisiin, jotka aivan kuin vaativat hiljaisuutta.
Tunnin kuluttua saapui tohtori Aulanko, joka äkillisestä kutsusta jo arvasi, mitä oli tapahtunut. Toinin kanssa kävi hän sitte vainajaa katsomassa ja palattuaan kääntyi Tertun puoleen, puristaen vielä hänen kättään.
— Ei mikään saa meitä kummastuttaa, hyvä, rakas neiti! Se on maailman meno. "Tänä pänä sinä, huomenna minä." Minua kuitenkin kummastuttaa, että rouva Alanne jaksoi näinkin kauan sillä sydämellä elää.
— Minun on niin raskas olla, — nyyhkytti Terttu, — kun ajattelen, että minä ehkä olen jouduttanut äidin kuolemaa.
— Se nyt on ihan turha ajatus, — lohdutteli tohtori Aulanko. Yhtä vähän te sitä joudutitte, kuin minä enää olisin voinut kauankaan sitä viivyttää.
— Joka tapauksessa, — lohdutteli vielä Toinikin, — täti kuoli niin rauhallisesti, niin hyvillä mielin.
Ja Terttu ja Lauri ymmärsivät parhaiten, mitä Toini sillä tarkoitti.
Tohtorilla ei ollut siellä nyt enää mitään tekemistä ja hän hyvästeli poistuakseen. Toini jäi sinne vielä yöksikin, seuraksi Tertulle, sillä hän tiesi, että siitä Tertulle jälleen tulisi suureksi osaksi uneton yö. Laurin kanssa he sitte yhdessä neuvottelivat kaikista toimenpiteistä, jotka rouva Alanteen kuoleman johdosta kävivät välttämättömiksi. Yöllä tietysti ei voinut mitään varsinaista toimia, mutta Lauri, joka otti kaikki puuhat suorittaakseen, merkitsi muistiin, mitä seuraavana aamuna heti oli tehtävä.
Ollessaan kahden kesken Tertun kanssa Lauri kääntyi hänen puoleensa ja sanoi:
— Luonnollisesti sinun matkastasi kirkkoherra Vaarasen luo nyt ei tule mitään.