Terttu survasi laatikon kiinni ja sulki kaapin. Sitte hän suuntasi taas askeleensa saliin, jonne kuului viereisestä huoneesta Toinin sointuva puhelu äidin kanssa. Toini kertoili äidille hauskasti päivän tapahtumia, mitkä tiesi äitiä huvittavan. "Mutta, herranen aika, eihän se vielä merkitse mitään, että sen kirjeen olen lähettänyt", — pyörivät ajatukset Tertun päässä, — "saahan toisella kirjeellä kaikki peruutetuksi, jos kirkkoherran päätös todellakin lankeaa minun osalleni, joka myöskin vielä on tietymätöntä. Turhaanhan minä nyt sitä ajattelen, jos niiksi tulisi."
Jos niiksi tulisi!
Hän istuutui sohvan nurkkaan ja ajatukset veivät hänet Hankoon, jossa hän toissa kesänä oli tutustunut Lauri Honkasaloon.
IV.
Oli sateinen päivä heinäkuun lopulla. Ilma oli paksu ja harmaa. Merta ei näkynyt paljon ollenkaan. Tie kaupungista "Belle Vue'n" hotelliin oli märkä ja rapakkoinen. Silloin tällöin ajoi sitä myöten joku ajuri, joka kuljetti huvila-asukkaita milloin mihinkin määräpaikkaan. Ja kiireesti, sadekaapuihinsa tahi sateenvarjojensa alle peittäytyen, harppasivat kulkijat pitkin askelin määrätyillä tunneillaan kylpyhuonetta kohti kylpyjään saamaan. Toiset taas viettivät lomahetkensä kasinolla alakuloisina katsellen ikävää ilmaa tahi odotellen ruoka-aikaa.
Rouva Alanne ja Terttu, jotka asuivat "Haartmanin huvilassa" yläkerrassa, jotenkin lähellä kasinoa, jossa he kävivät ruokailemassa, olivat myöskin tulleet kasinoon. Rouva Alanteella oli kylpytuntinsa piakkoin ja sitä odotellessa seurasi hän Terttua lukuhuoneeseen, jossa tämä sillä välin aikoi sanomalehtiä silmäillä. Suureen seurustelusaliin oli jo kokoontunut osa Hangon kesä- ja kylpy-yleisöä, enimmäkseen venäläisiä ja Venäjän juutalaisia. Ikkunan luona, pienen pöydän ääressä, pelasi "syöttiä" kaksi kimnasistia, kolme tyttöletukkaa käveli käsikynkässä lattiaa pitkin päästä päähän, keskenään rupatellen ja nauraa kikattaen, erääseen nurkkaan oli pöydän ympärille asettunut käsitöineen neljä leveänläntää rouvaa, jotka varmaankin latelivat juorujaan paikallisesta yleisöstä ja päivän tapahtumista, ja soitikon ääressä istui nuottivihko edessään muuan neiti, joka antoi ääntä hänen vieressään istuvalle ja selloaan virittävälle juutalaisen näköiselle nuorukaiselle. Tuskin olivatkaan rouva Alanne ja Terttu astuneet lattian poikki salin päässä olevaan sanomalehtihuoneeseen, kun salista alkoi kuulua pianon säestyksellä tuntehikkaasti ja leveästi sellolla soitettu ihana aaria oopperasta "Jevgeni Onjegin", jonka aarian Lenski laulaa ennen kaksintaistelua ja joka alkaa sanoilla: "Oi, minne, minne loittonitte"…
— Mennään kuuntelemaan, äiti, — sanoi Terttu ja veti äitiään kädestä takaisin saliin. — Se on niin tavattoman kaunis, — minun lempiaariani!
— Ja tuo poika soittaakin sen hurmaavasti, — lisäsi rouva Alanne hiljakseen, heidän istuutuessaan penkille oven suuhun.
Kun soitto oli loppunut, räjähti salissa yleinen ihastuksen myrsky: kova kätten taputusten räiske, johon Terttukin yhtyi.
— Mutta minulla ei ole enää paljon aikaa, — sanoi rouva Alanne, nousi ja meni takaisin lukuhuoneeseen, jonne Terttukin häntä seurasi.