Siellä istui vain yksi herra. Hän oli heittäytynyt rennosti ainoaan huoneessa olevaan nojatuoliin ja oli piiloutunut sanomalehtensä taakse viitsimättä luoda sieltä silmiäänkään, kun rouva Alanne ja Terttu ensi kerran astuivat huoneeseen. Vasta kun he, soiton päätyttyä, tulivat toistamiseen ja alkoivat selailla pöydällä ajelehtivia lehtiä, vilkaisi hän heihin ja melkein hypähti pystyyn nähtyään näiden naisten kasvot edessään toisella puolen pyöreää pöytää, joka oli keskilattialla. Toisella, ikkunapöydällä, hänen vieressään oli pieni "Hangon lehti". Yht'äkkiä sieppasi herra sen käteensä ja ojentaen sen Tertulle yli pöydän lausui:
— Tämä on ainoa tänään ilmestynyt, jos suvaitsette, neiti.
Terttu otti tarjotun lehden vastaan ja kiitti.
Kun rouva Alanne vähän ajan kuluttua oli poistunut ja Terttu oli siirtynyt saliin soittoa kuulemaan, huomasi hän, että tuo äskeinen herra tuon tuostakin katseli häntä lukusalista. Väliin hän siellä käveli muutaman kerran edestakaisin, otti kerran taskustaan pienen peiliharjan, suki hiuksiaan, kurkisti peiliin, korjasi kaulahuiviaan, ja käveli taas muutaman askeleen ja sitte taas seisoi oven ra'ossa, muka kuunnellen soittoa hänkin, mutta koko ajan katsoen Terttuun. Se tuntui lopulta Tertusta hiukan ilkeältäkin ja hän kääntyi selin ovea kohti, nojaten kyynärpäällään ikkunalautaan ja katsoen ulos verannalle.
Kun sellon soittaja oli lopettanut kappaleensa, palkittiin soitto taaskin äänekkäällä kätten paukkeella. Joku salissa olijoista nousi paikaltaan ja meni lukuhuoneeseen, painaen mentyään oven kiinni ja tehden sillä lopun vieraan herran silmäilystä.
Jonkun ajan kuluttua tuli saliin eräs hankolainen Tertun tuttava, rouva Bondén, joka lyöttäytyi Tertun kanssa puheluun. Tätä kesti siksi, kunnes rouva Alanne palasi. Kun he sitte seisoivat verannalla ja ottivat sateenvarjonsa mennäkseen vielä ennen päivällistä kotia käymään, kulki heidän ohitsensa se sama herra, nostaen hankolaiselle rouvalle lakkia.
— Se oli maisteri Honkasalo, — selitti rouva, vaikk'ei häneltä sitä kysyttykään. — Hän asuu Wikströmin täyshoitolassa Hangon kylässä ja käy aina tähän aikaan täältä postiaan noutamassa.
— Kaikki täti tunteekin, — tuli siihen Terttu sanoneeksi.
— Hänhän on lankoni hyvän nuoruudenystävän poika. Hänen isänsä on kirkkoherrana jossakin ihan siellä Lapin rajoilla. Kuuluu muuten olevan hyvin etevä nuorukainen, — aikoo lisentsiaatiksi, — selitti rouva edelleen.
— Ei, mutta nyt meidän täytyy mennä, — sanoi rouva Alanne.