— Niin, sen maisteri sanoo vain mielistelläkseen meitä hankolaisia, — vastasi, suu makeassa hymyssä, rouva Bondén, istuutuessaan leveästi sammaltuneelle kivelle.
— Muulloin kuin sateisella ilmalla, on totuuden nimessä lisättävä, — sanoi siihen rouva Alanne.
— Silloinkin voi välistä saada ajan kulumaan hyvää soittoa kuuntelemalla kasinon salissa, — puuttui vihdoin Terttu puheeseen.
— Te näytte, neiti Alanne, kovin ihailevan soittoa, — sanoi Honkasalo.
— Kyllä, oikeinpa rakastan sitä, kun kuulen lempisäveltäjiäni hyvin esitettävän, — vastasi Terttu melkein intomielisesti ja katsoi ensi kerran Honkasaloa suoraan silmiin. Silloin hän heti myöskin huomasi tämän kaikki omituisimmat kasvojen piirteet, katseen, tukan, viikset ja nenän kärjen, ja kaikki painui selvästi hänen muistiinsa ainiaaksi. Siitä lähtien alkoi nuorten puhe sitte vapaammin juosta, varsinkin, kun rouva Bondén veti rouva Alanteen huomion pois heistä aivan toisellaisella keskustelulla. Honkasalo huomautti sen jälkeen, että muutaman päivän perästä tuli olemaan konsertti ja kysyi, aikoiko Terttu mennä sinne. Terttu sanoi sen riippuvan äidistä ja myöskin isän tulosta Hankoon, mutta piti sen hyvin mahdollisena. Samalla sai Honkasalo tietää, että Tertun isä, asessori Alanne, joka toinen viikko kävi Hangossa perhettään tervehtimässä, välistä useamminkin, kun vain virastaan pääsi, — Helsingistä. Terttu puolestaan taas sai keskustelun kuluessa tietää, että Honkasalo oli kandidaattitutkintoaan varten pääaineina lukenut estetiikkaa ja filosofiaa ja että hän aikoi ryhtyä kirjoittamaan kauno- ja sielutieteellistä tutkielmaa Goethen romaanista "Die Wahlverwandtschaften".
— Hävetäkseni täytyy minun sanoa, etten sitä romaania ole lukenut, — sanoi heidän siitä puhuessaan Terttu vilpittömästi.
— Sitä teidän, neiti, ei tarvitse ollenkaan hävetä tunnustaa, lohdutti Honkasalo, — sillä harva nykyajan ihmisistä ja varsinkin meikäläisistä lienee siihen tutustunut.
Terttu oli istuutunut riippumattoonsa ja kiikutteli sitä sievästi, jalat nilkasta ristissä. Honkasalo istui vastapäätä häntä kivellä, olkihattu yhä kourassaan, ja loi silloin tällöin katseensa Tertun vaalean ruskeisiin sukkiin ja ruskeisiin avokenkiin, joiden yläpuolella hänen hameensa helmat kiikkuessa somasti liehuivat, vilahuttaen toisinaan enemmänkin kaunista pohkiota.
Tertun kysymyksen johdosta, mitä Goethen mainitussa romaanissa oli niin mielenkiintoista, että siitä voisi yliopistollisen väitöskirjan kirjoittaa, selitti Honkasalo, että siihen oli kätketty paljonkin rakkaus- ja avioliitto-probleemia koskevaa ja kehoitti Terttua sitä lukemaan. Sen Terttu lupasikin tehdä Helsinkiin palattuaan.
— Mutta eiköhän meidän, Terttuseni, jo pidä ajatella kotiin lähtöä? — sanoi rouva Alanne, kohottautuen riippumatossaan.