— Eiköpähän. Äläkä unhota, äiti, taaskaan juoda kirnupiimää, jonka tohtori sinulle eilen määräsi, — huomautti Terttu.
— Sitä kirnupiimää vielä! — nauroi rouva Alanne. — Ne lääkärit keksivät jos joitakin tehtäviä meille, jotta vain aikamme täällä kuluisi.
— Ja rahamme, — lisäsi Terttu alkaen päästää riippumattoaan irti puusta.
— Se on kaikki hankolaisille vain tervetullutta, — lausahti siihen rouva Bondén. — Milläs me sitte koko talven eläisimme?
— Ehkä minä saan auttaa, — sanoi Honkasalo, hypähtäen paikaltaan ja ojentaen molemmat kätensä rouva Alanteelle, joka ponnisteli päästäkseen pois mukavasta asennostaan riippumatosta. Hänen avullaan rouva Alanne nopeammin keikahtikin jaloilleen ja Honkasalo päästi sen jälkeen hänen mattonsa irti puista, ottaen sekä sen että Tertun riippumaton kantaakseen.
He kulkivat männikön laitaa suoraan alas "Belle Vue'hen" vievälle tielle, — rouvat edellä, nuoret jäljessä. Tertun ja Honkasalon välillä jatkui senkin matkan vielä keskustelua ja kun he erosivat, tunsivat he jo tämän ensimäisen tutustumisensa nojalla saaneensa toisistaan koko joukon vaikutelmia, jotka jäivät heidän molempien sydänten salaisuudeksi.
* * * * *
Sitä seuraavana päivänä oli kasinolla tavallinen viikko-iltama. Kun rouva Alanne ja Terttu saapuivat sinne, oli verannalla heitä vastassa maisteri Honkasalo. Tervehtiessään lausui rouva Alanne pahoittelevansa, etteivät sattuneet edellisenä päivänä olemaan kotona, kun maisteri oli ollut niin ystävällinen ja käynyt heidän luonaan, sekä ilmaisi toivomuksen, että hän tulisi heillä toistekin käymään. Siihen Honkasalo kiittäen kumarsi ja kun Terttu lausui ihmettelynsä, ettei ollut pariin päivään Honkasaloa ollenkaan nähnyt kaupungissa, niin tämä selitti, että oli edellisen illan ja koko sen päivän vajonnut erään mielenkiintoisen teoksen lukemiseen, joka kosketteli hänen väitöskirjansa aihetta. Tästä Tertun kysymyksestä Honkasalo koko lailla mielistyi, sillä hän huomasi siinä piilevän ajatuksen, että häntä ainakin oli muistettu sillä aikaa. Kysymyksensä tehtyään Terttukin hoksasi, että toinen voi sen niin käsittää, mutta kun hän vastaukseksi samalla sai Honkasalolta hyvin lämpimän katseen, niin tuntui kuin joku lempeä hengetär olisi vetänyt häntä vieläkin lähemmäksi tätä uutta tuttavaa.
Yleisöä parveili verannalla ruokapöytien välissä ja muutamia vanhoja pariskuntia istui hiirenhernepensaiden suojassa juurakkotuoleissaan alhaalla kasinon edustalla, katsellen ja arvostellen sieltä ohikulkijoita. Salissa, seinustoilla, istui enimmäkseen nuorta väkeä, joka odotteli tanssin alkua. Pienellä korokkeella, salin perällä olevan parven alla, viritteli seitsemänmiehinen orkesteri jouhisoittimiaan ja kohta alkoikin laihanlaisena soida raukea valssisävelmä, joka houkutteli muutamia nuorukaisia kiidättämään neitosiaan hiukan kulunutta lautalattiaa myöten. Verannalta toiset menivät saliin, toiset katselivat ikkunoista tanssia, johon jo useampiakin pareja liittyi. Rouva Alanne, Terttu ja Honkasalo menivät myöskin saliin ja Honkasalo toimitti heille kaikille istuimet vastapäätä soittokuntaa.
— Tanssittehan, neiti Alanne? — kysyi Honkasalo, nousten Tertun eteen. — Saanko pyytää? — lisäsi hän kumartaen Tertulle.