— En ole erikoisemmin tanssinhaluinen enkä tanssintaitoinenkaan, — vastasi Terttu, — mutta voimmehan…
Ja hän nousi ja laski vasemman käsivartensa Honkasalon oikealle olkapäälle, joka puolestaan voimakkaasti kiersi käsivartensa Tertun vyötäisien ympäri, vieden hänet mukanaan muiden parien joukkoon. Terttu ei tanssinut varsin kevyesti, sen hän tiesi itse. Eikä Honkasalokaan ollut mikään mestari tällä alalla. Molempien mielipiteet siis yhtyivät siinä, ettei lattia ollut hyvä. Rouva Alanne, joka koko ajan silmillään seurasi heitä, sanoi kun Honkasalo pyöräytti Tertun hänen äitinsä viereen istumaan paikoilleen:
— Kävihän se sievästi.
— Minusta on synti tanssia kauniina kesäiltoina tomuisessa salissa, — sanoi Terttu.
— Mutta eihän ylilääkäri sallikaan tanssia kuin kello kymmeneen asti, — huomautti Honkasalo siihen.
— Siitä eivät kuitenkaan kaikki nuoret ja terveet, jotka eivät hoitoa tarvitse, ole hyvillään, — lausui rouva Alanne.
Samassa tuli eräs nuori helsinkiläinen liikemies, Tertun tuttava, ja pyysi hänet tanssimaan. Terttu ei voinut kieltäytyä ja suostui, vaikka hieman vastahakoisesti.
— Luulen, että neiti Alanne on kovin vakavamielinen, — kääntyi sillä välin Honkasalo rouva Alanteen puoleen. — Hän ei ainakaan ole tanssiin ihastunut kuin monet muut nuoret neitoset.
— Se on totta, maisteri. Terttu katselee elämää mielestäni välistä melkein liiankin vakavalta kannalta.
— Niinkö? Oletin, että se oli ehkä tilapäistä… haluttomuutta.