— Onneksi oli kukkaiskoju vielä auki, — sai Honkasalo hänelle hiljaa selitetyksi.
— Onneksi, todellakin, — minulle, — sanoi Terttu, painaen kasvonsa syvälle tuoksuviin ruusuihin.
— Todellakin harvinaisen kauniita ruusuja, — puuttui rouva Alanne puheeseen, — mutta ne ovat pantavat heti veteen.
Honkasalo nousi, kääntyi tarjoilijattaren puoleen ja pyysi hänen tuomaan ison vesikannun raikasta vettä, johon ruusut sitte sijoitettiinkin heidän eteensä. Samalla tuotiin teekin. Ja kaikki kolme tunsivat kuin olisivat olleet jo saman perheen jäseniä ja saattoivat lausua ajatuksensa ilman mitään väkinäistä tunnetta, joka vaatii punnitsemaan tarkkaan joka-ikisen sanan. Puheen aihetta tarjosi kaunis auringon laskukin, joka synnytti nopeasti vaihtelevia värivivahduksia taivaalle ja hiljaa kuohuvalle viheriäiselle meren aallokolle.
Merelle katsoessaan sanoi Terttu yht'äkkiä Honkasalolle:
— Olen ajatellut sitä Goethen romaania, josta minulle siellä rannassa puhuitte. Mitä se nimi "Die Wahlverwandtschaften" ensiksikin tarkoittaa?
— Sen selittää Goethe itse romaaninsa ensi osan neljännessä luvussa. Nimi viittaa, — selitti Honkasalo, — oikeastaan erääseen kemialliseen prosessiin, jonka mukaan luonnossa yhteen joutuneet erilaatuiset ainesoliot pyrkivät liitostaan eroon toiseen liittoon yhtyäkseen.
— Niinkö tieteellinen romaani se sitte onkin? — kysyi Terttu vähän pettyneenä.
— Oo! — huudahti rouva Alanne, tietämättä oikein mitä sanoa.
— Mutta se nimi on vain vertauskuva, — jatkoi Honkasalo. — Kysymys romaanissa tietysti on samallaisesta henkisestä prosessista yhteiskunnassa, ihmisten veren ja sielun heimolaisuudesta, sydänten "vaaliheimolaisuudesta" rakkauteen nähden heidän välillään siinä liitossa, jota kutsumme avioksi.