— Se oli ainakin muista kokonaan poikkeava pikkulintujen hautaus, — vakuutti Honkasalo.
— Niin, no! Sen pituinen se! — lisäsi Terttu ja koetti rohkaista mieltään tämän surullisen muistonsa jälkeen.
Silloin olivat kylpyvieraat alkaneet illastaa ja rouva Alanne sanoi:
— Emmeköhän mekin jo käy ruokaan käsiksi? Tehkää niin hyvin, maisteri! Tule Terttu! — Ja hän nousi ylös ja meni Honkasalon ja Tertun kanssa ruokasaliin. Oli jo tullut pimeä ja lamput olivat sytytetyt.
Kauniit ruusunsa pani Terttu, kotia tultuaan, maljakkoon, jonka asetti yöksi heidän huoneensa oven taakse parvekkeelle viileälle paikalle.
* * * * *
Tämän jälkeen kului kahden viikon aikana harva se päivä, ettei Honkasalo ollut rouva Alanteen ja Tertun parissa. Syrjäiset sanoivat, että hän seurasi kuin varjo heitä kaikkialla, kantaen heidän tavaroitaan ja palvellen heitä kaikellaisten asiain toimittamisella. Kun asessori Alanne tuli Hankoon perhettään tervehtimään, esitti rouva Alanne Honkasalon miehelleen, joka rouvansa ja tyttärensä puolesta oli valmis ajamaan Hangon kylään Honkasalon luo vastavieraillullekin, mutta tuli siitä estetyksi, kun Honkasalo tuli häntä vastaan Hangon Vuorikadun kulmassa, juuri kun asessori oli astumaisillaan ajurin rattaihin. Asessori ilmaisi aikeensa ja Honkasalo pyysi, ettei asessori millään lailla vaivaisi itseään tekemään sitä matkaa, kiittäen samalla siitä kunniasta, joka asessorin käynti hänen luonaan olisi ollut. Tulipa Honkasalo niinkin hyväksi ystäväksi perheessä, että hän, rouva Alanteen esityksestä, sai ruveta kutsumaan häntä tädiksi ja sinuttelemaan Terttua, — niinkuin meillä täällä pohjoismaissa on tapa. Mitään erikoisempaa ei näiden kahden viikon tapahtumissa kuitenkaan ilmennyt. Kuten kylpypaikoissa ainakin oli heidänkin elämänsä yhtämittaista samoissa paikoissa oleskelemista ja liikkumista kylpy- ja ruokatuntien lomissa. Iltapuolet käytettiin tavallisesti lepäämiseen riippumatoissa heidän poukamassaan tahi kävelyihin milloin rannikkoa pitkin toisella niemellä olevaan pieneen kahvilaan tahi kylpyhuoneen takana olevalle niemelle ylös niille jylhille kallioille, jossa korkeimmalla paikalla sijaitsi pieni katosmaja penkkeineen. Tie sinne kävi paikottain rotkojen lävitse, paikottain tiheäin pensaikkojen kautta, paikottain pienen vihannan aukeaman poikki, johon levähdystä varten oli sijoitettu penkki tahi pelkkä lauta kahden kannon päähän. Sillä tiellä mieli usein pyrki purkautumaan sydämellisempäänkin keskusteluun.
Sattui, että Honkasalo yhtenä päivänä oli jäänyt tulematta kaupunkiin, — ainakaan hän ei ollut näyttäytynyt rouva Alanteelle ja Tertulle. Se tuntui niin oudolta, Tertun mieli myrtyi. Hän tunsi oikein kaipaavansa Lauria. Jokin ikäänkuin kaivoi sydänkuopassa hänellä. Rouva Alannekin, joka huomasi Tertun mielialan, sanoi puolestaan:
— Mikähän Laurille nyt on tullut, kun näin on meidät unhottanut?
Terttu ei vastannut mitään, mutta hänen äidilleen se vaitiolo sanoi paljon.