— Semmoista se on elämä! — sanoi rouva Alanne.
— Ja rakkaus, — lisäsi Honkasalo. — Mutta kuinka sitte Viivin kävi hänen "miehensä" kuoltua? — kysyi hän, koettaen saada Tertun pois mietteistään.
— Viivi ei ollut sitte enää sama kuin ennen eikä sen laulukaan, — kertoi Terttu harvakseen ja masennetuin mielin. — Se eli kyllä vielä muutamia vuosia, mutta alkoi huomattavasti vanheta. Se sai vähitellen suuria pahkoja varpaisiinsa eikä voinut enää lopulta hyvin istua puolallakaan, saatikka sitte hypellä niin helposti kuin ennen. Sitte kerran, kun tulin sille siemeniä antamaan, istui se kyykistyneenä kuppinsa laidalla, mutta ei syönyt. Puhuttelin sitä, mutta se ei vastannut mitään. Koetin saada sen puolalle tahi maahan siksi aikaa, kuin olisin kupin täyttänyt, ja se yrittikin hypätä maahan, mutta jäi kynnestään häkin rautalankaan riippumaan. Näin, että se oli siihen pitkästä kynnestään takertunut, irroitin sen siitä, mutta huomasinkin, että se oli taittanut jalkansa. Täytyi tehdä loppu sen elämästä niin pian kuin suinkin. Juoksin tohtori Aulangon luo, pyysin hänen hankkimaan pienen pullon kloroformia, jonka hänen avullaan sainkin apteekista, ja minä nukutin Viivin ainiaaksi: otin sen käteeni, panin kloroformiin kastellun pumpulipalasen sen nokan eteen, se käänteli hiukan päätään, sydän alkoi nopeasti sykkiä, taukosi sitten yht'äkkiä, jalat ja varpaat kutistuivat ruumista vastaan ja pikku Viivini oli kuollut.
Terttu otti nenäliinansa, niisti nenänsä ja käänsi päänsä syrjään.
Rouva Alanne ojensi kätensä pöydän yli ja taputti ääneti Terttua käsivarrelle.
Honkasalo oli kotvan aikaa vaiti, mutta sanoi vihdoin:
— Semmoista se on elämä!
— Ja tiedättekö, mitä Terttu sitte teki? — sanoi rouva Alanne, kääntyen Honkasaloon päin.
— Neiti tietysti hautasi lintunsa suurilla juhlamenoilla, — vastasi tämä.
— Enkä ollenkaan niin, — sanoi Terttu. — Minä käärin Viivin pumpuliin, panin sen pieneen koteloon, jossa oli ollut hajuvesipullo, käärin sitte valkoista silkkipaperia kotelon ympäri ja sidoin sen kiinni sinisellä nauhalla ja menin Pohjoissatamaan, nauhan päähän sidoin kiven ja halkoveneiden laiturista laskin kotelon meren pohjaan. Sillä lailla minä aivan yksin pikku lintuni hautasin.