— Se on totta, — sanoi rouva Alanne.
— Niin ettäkö oikein tappelivatkin? — kysyi Honkasalo.
— Ihan todenperään, — vakuutti Terttu. — Oikein oli surkeata ja sydäntäsärkevää nähdä sitä elämää.
— Luonnollisesti te erotitte linnut toisistaan? — uteli edelleen Honkasalo.
—- Emme tulleet sitä ajoissa tehneeksi: luulimme heidän tottuvan toisiinsa, — selitti Terttu, — mutta "mies" söi lopulta niin paljon, että kuoli.
— No, nyt minä ymmärrän: kysymyksessä oli taaskin se jokapäiväinen leipä. Se "mies" ehkä oli aikaisemmin saanut kovin vähän ruokaa ja nyt söi liian ahnaasti. Viivinne taas, neiti Alanne, varmaankin kadehti "miestään", että se söi hänen ruokansa.
— Minä luulen todellakin, että siinä oli kateutta Viivin puolelta, mutta siten ymmärrettynä, että minä suosin ja ruokin sitä sen "miestäkin". Ja siinä minä luulen, että se meidän, — Viivin ja minun, — välinen rakkaus olikin, jota te äsken epäilitte, — selitti Terttu.
— Taaskin tuommoinen lapsellinen luulo, — naurahti rouva Alanne.
— En ollenkaan epäile, neiti Alanne, — puolusti häntä taas Honkasalo, — että kanarialintunne teitä rakasti, oli teihin tottunut ja kiintynyt, ja vaikka painostinkin leipäkysymystä lintujenne onnettomassa avioliitossa, niin tahdon lisätä, että sievä kertomuksenne minun mielestäni selvästi todentaa vaaliheimolaisuuden olemassa olon lintujenkin kesken. — Jos nuo linnut olisivat tunteneet todellista verenheimolaisuutta välillään, olisi "ruoka" kokonaan unhottunut tahi ollut sivuasia ja samoin — ikävä sanoa se, neiti Alanne, — myöskin Viivinne rakkaus teitä kohtaan.
— Niinkö luulette? — kysyi Terttu alakuloisesti, hänen päänsä painui alas ja katse tuijotti sameana kauas merelle.