— Kävi niin, että kun isä toi sen "miehen" ja me laskimme sen häkkiin, niin Viivi pelästyi niin, että se lentää pyristeli sinne tänne häkin seinästä seinään ja putosi viimein maahan, jossa makasi kauan aikaa ja oikein näki, kuinka sen sydän kolkutti.
— Viivi parka! — sanoi rouva Alanne.
— Oliko se niin ruma, se "mies"? — kysyi Honkasalo naurahtaen.
— Totta puhuen, ei se minua ainakaan miellyttänyt ja pahoin pelkään, ettei se ollut aivan puhdasverinen kanarialintu. Se oli vähän vihertävä ja siipien kärjet olivat hyvinkin tummat, — selitti Terttu.
— Varmaankin oli se jotakin kanarialinnun ja jonkin pohjoismaisen laululinnun sekarotua, jommoisia on hyvinkin paljon myytävinä, — arveli Honkasalo.
— Hyvin mahdollista, vaikka osasihan se laulaa sekin, — jatkoi Terttu. Mutta pääasia on, että ihan ensimäisestä silmänräpäyksestä asti he eivät sopineet toisilleen. He eivät rakastaneet toisiaan. Viivi ainakaan ei rakastanut miestään, sen näin selvästi.
— Aivan oikein, neiti Alanne, — sanoi Honkasalo. — Heiltä siis puuttui tuo samainen verenheimolaisuus.
— Ja ilmeisesti myöskin hengenheimolaisuus, — lisäsi Terttu, — muuten ei voi selittää heidän vastenmielisyyttään toinen toistaan kohtaan. Näin, että Viivi oikein vihasi "miestään", joka minusta oli oikea tyranni.
— Kuinka niin, kuinka niin? — kysyi Honkasalo uteliaana.
— Siten, ettei se sallinut Viivin tehdä mitään: ei syödä, ei juoda rauhassa, ei istua puolallaan eikä laulaa. Aina se tuli ja ajoi Viivin pois.