— Te luulette siis, ettei siinä muuta tunnetta ollutkaan, kuin…?
— Kuin jonkinlainen ilo saada jokapäiväinen leipänsä, — jatkoi Honkasalo.
— Aivan niin, sanon minäkin, — yhtyi siihen rouva Alanne.
— Hyi, kuinka te olette proosallisia! — huudahti Terttu. — Mutta minä olen varma, että Viivi ymmärsi ja tunsi paljon enemmän. Minä tiedän sen.
— Haluan kuulla todistuksenne, — sanoi Honkasalo, asettuen odottavaan asentoon.
— No, kuulkaa sitte! Kun, — kahden vuoden perästä, — tuli aika naittaa Viivi, — jatkoi Terttu leikillisesti ja sekä rouva Alanne että Honkasalo purskahtivat nauruun, — niin pyysin isän ostamaan sille miehen.
Rouva Alanne nauroi taas ja Honkasalo sanoi:
— Tehän kerrotte oikein hauskasti, neiti Alanne.
— Mikä on totta, se on totta, — sanoi Terttu. — Ajattelin, että Viivin oli ikävä yksinänsä olla ja isä kai ajatteli samoin, koska hän täytti pyyntöni. Me laitoimme pesänkin jo valmiiksi pieneen koppiloon, joka sidottiin häkin ylänurkkaan. Ja olisittepas nähnyt, kuinka Viivi ihmetteli sitä laitetta! Piipatti, käänteli päätään molemmille puolille ja hyppeli edestakaisin, kurkistipa koppilon aukosta muutaman kerran pesäänkin.
— Oikein olen jo utelias kuulemaan, kuinka sitte kävi, — kysyi Honkasalo, ihastuneena katsellen Terttua.