— Mistä sitte? — kysyi Honkasalo uteliaana.
— Kahden pikku linnun elämästä, — selitti Terttu.
— Niin, se on totta, — sanoi rouva Alanne.
— Kuinka niin? — kysyi Honkasalo.
— Olisi hauska kuulla. Olen aina ollut vakuutettu vaaliheimolaisuuden olemassa olosta muittenkin elävien olentojen rakkaussuhteissa, kuin ihmisten.
— Kerrohan maisterille, — sanoi rouva Alanne Tertulle. — Se oli todellakin omituinen tapaus.
— Se on minun pikku Viivini elämän tarina, — alkoi Terttu kertoa. — Viivi oli pienen, ihan puhtaan keltaisen kanarialinnun nimi. Sen osti isä minulle, kun olin kahdentoista vuoden vanha. Olin aina halunnut saada pienen kanarialinnun ja kun toivuin ankaran tulirokon jälkeen, jota olin sairastanut monta viikkoa, niin toi isä minulle sanomattomaksi ilokseni tuon pikkulinnun sievässä häkissä. Minä ristin lintuni Viiviksi, sillä se oli "tyttö", — (kaikki nauroivat, Terttu itsekin, kun hän sanoi "tyttö",) — ja kun se aina vastasi minulle: "vii-vii-vii". Se oli todellakin niin ymmärtäväinen ja viisas, että minä sen kanssa puhelinkin. Ja sekös osasi laulaa ja välistä kirkui niin kovasti, että oikein korvia särki! Ja ihmeellistä, kuinka se minut tunsikin hyvin! Kun vain tulin huoneeseen, niin se aina lopetti laulunsa ja rupesi hyppimään puikolta puikolle, odottaen, että minä tulisin sen kanssa juttelemaan. Aamuisin oli kuitenkin kaikkein hauskinta nähdä sen kujeita. Minun täytyi, tietysti, yöksi aina peittää sen, häkki tummalla huivilla, ettei se liian aikaisin herättäisi meitä laulullaan. Mutta sekös sitte piti peliä, kun tulin sitä hoitelemaan! Tavallisesti se jo oli hypännyt maahan tai siemenkuppinsa laidalle, syöden ensimäisen murkinansa. Kun minä sitte tulin ja paljastin häkin, niin sekös alkoi piipattaa ja hypiskellä edestakaisin ylös ja alas ja puikolta puikolle, ja haukotteli, ihan kuin olisi nauranut, ja pientä kieltänsä liikutteli niin nopeasti, että oli oikein lysti katsella. Ja korviaankin se raapi toisen jalan keskimäisellä pitkällä varpaallaan ja höyheniään laitteli ja pöyhötteli ihankuin me naiset pukujamme, kaupungille lähtiessämme. Ja kun minä pistin käteni häkin ovesta sisään hiekkaa puhdistaakseni, niin paikalla se lensi kättäni nokkimaan ihan kuin suutelemaan ja tuskin ehdin vettä vesikuppiin kaataa, niin se jo oli siinä juomassa, nostaen aina nokkansa ylös, kun vesipisaran lainasi, ja aina sitte katsoi minuun ja sanoi: "vii-vii-vii".
— Kuinka lapsellinen mielikuvitus sinulla onkin, Terttu! — keskeytti rouva Alanne.
— Ei ollenkaan, äiti, niin se oli, — sanoi Terttu.
— Tietysti se on niin, kuin neiti Alanne kertoo, — puolusti Honkasalo. — Sehän on niin luonnollista. Minä ymmärrän niin hyvin tuon kanarialinnun rakkauden jokapäiväistä ruokkijatartaan kohtaan.