— Voinhan senkin, — sanoi Terttu.
— Ai, paljon terveisiä äidillesi! — huusi Helmi, kääntyen vielä rattailla. Ja huiskauttaen kättään istuutui hän mukavammin paikalleen, ajurin napsauttaessa hevostaan piiskalla.
Terttu tapasi äitinsä, joka jo oli käynyt lääkärin luona, ja kertoi, kenen oli nähnyt ja minkä vaikutuksen Helmi häneen oli tehnyt.
— Hän osaa ainakin elää, — sanoi rouva Alanne tyttärelleen.
Terttu ei vastannut mitään. Hän muisti Laurin kertomat sanat verenheimolaisuudesta ja löysi sitä jossakin määrin äidistään ja Helmistä. Samalla hän taas muisti Laurin itsensä ja kummasteli, ettei hän vielä ollut ilmestynyt heidän seuraansa. Olihan kulunut kokonaista kolme vuorokautta heidän viime yhdessä olostaan. Eikähän ilmakaan enää ollut esteenä hänen tulolleen. Olisikohan hän sairastunut vai missä oli syy?
Ja Tertun levottomuus kasvoi, kun Lauria ei vielä iltasellakaan näkynyt. Rouva Alanne sen huomasi ja illallista syödessä he molemmat lausuivat arvelujaan Laurin poisjäämisestä, punniten syitä ja vastasyitä.
— Eihän teidän välillänne sitte mitään liene tapahtunut? — kysyi rouva Alanne vihdoin.
— Mitäs sitä olisi voinut tapahtua, — sanoi Terttu, katsellen miettiväisenä merelle.
— Tahi eihän hän liene jostakin loukkaantunut? — lausui äiti edelleen.
— En minä ainakaan mitään syytä tiedä, — vastasi Terttu rypistäen silmäkulmiaan.