Kun Terttu oli lukenut tämän ilmoituksen, oli todellakin salamana leimahtanut hänen päähänsä ajatus, että hänen äitinsä voi kuolla minä päivänä tahansa, elämään oli ruvettava tavalla tahi toisella, ja parasta oli tarttua siihen toimeen, joka tuossa ilmoituksessa tarjottiin ja johon hänellä entisenä jatko-opistolaisena, vaikka oppijaksoa ei ollut tullut päätetyksikään, oli tarpeelliset edellytyksetkin. Terttu melkein tunsi kutsumustakin sydämessään tuohon toimeen. Koti, hiljainen rauhallinen koti ja tarkoituksenmukainen perhe-elämä kangasti aina hänen mielessään. Eikä Helsinki häntä liioin vetänyt puoleensa: siinä juuri oli usein tuommoista tarkoituksetonta touhua, siinä ei saanut sitä ehjää elämänkuvaa, jonka hän luuli löytävänsä maaseudulla, ehkäpä juuri sen vuoksi, että hän oli kaupungin lapsi ja kesällä oli nuoruutensa kauniimmat päivät viettänyt maalla. Senpä vuoksi hänen sielunsa silmien eteen nyt nousi runollisen kauniina hiljainen maalaispappila tuolla kaukana Karjalan mailla, puhtoisten, valkeain luminietosten peitossa, siellä leskeksi jäänyt sureva kirkkoherra kahden pienen lapsensa kanssa, räiskyvä takkavalkea pitkinä iltapuhteina, puhtaus ja rauha kodikkaissa, vanhanaikuisilla huonekaluilla kalustetuissa tilavissa huoneissa, ehkäpä vanhanaikuinen mahognypianokin salissa, jossa kotikutoiset matot ovat lattialla ovesta oveen, mutta pääasiallisesti sielun rauha ja tyytyväisyys ja onni…

Onni! Elämän onni! Mikä se on? Missä se on? Mistä sen löytää?

Niin usein se kangastaa sielun silmien edessä, niin usein sitä ihminen tavoittelee, kurottaa kätensä, kun luulee sen löytäneensä, mutta pettyneenä vaipuu hän sitä ongelmaa ajattelemaan, kun se harhakuvana, tuulentupana katoaa, haihtuu olemattomaksi. Mutta silti hän tavoittelee sitä aina ja tavoittaa pitää — elääksensä.

Siksi oli Terttukin kirjeensä kirjoittanut tuon ilmoituksen johdosta, — kirjeen, jonka hän oli lähettänyt Hilman viemään postilaatikkoon. Juuri sille asialle, jota hän ei tahtonut äsken äidilleen ilmaista, oli hän Hilman lähettänyt. Ja sitä tekoaan hän siinä nyt mietti, vasen käsi otsalla, oikea oikealla poskella, tuijottaessaan ulos ikkunasta, mietti, ei katunut, että oli sen tehnyt, vaan oli varma, että oli tehnyt oikein, koska se oli tullut tehdyksi niin odottamatta, niin päättävästi, kuin salliman määräyksestä ikään.

Eteisen kello helähti ja herätti samalla Tertun hänen ajatuksistaan.

II.

— Eteisessä soitettiin, Terttu, — kuului rouva Alanteen ääni viereisestä huoneesta.

— Minä kuulin, äiti. Varmaankin Toini, — vastasi Terttu, joka oli hypännyt paikaltaan kellon soidessa. Ja odotettuaan kotvasen, että Hilma tulisi avaamaan, mutta huomattuaan, ettei hän vielä ollut palannutkaan keittiöön asialta, juoksi Terttu itse eteiseen. Samalla helähti eteisen kello toistamiseen. Kun hän avasi oven, seisoi hänen edessään nuori mies, jonka ilmestyminen sai hänet säpsähtämään ja peräytymään pari askelta.

— Minä luulin… sai Terttu vain sanotuksi, kun hänen lauseensa katkesi.

— Taisin tulla liian varhain häiritsemään, sanoi tuo herra, mutta astui kuitenkin eteiseen, pitäen Tertun peräytymistä merkkinä, että hän tahtoi antaa tilaa ja äänettömästi pyysi tulemaan sisään.