— Odotin ystävätärtäni, — äidin hoitajatarta, ikäänkuin puolustautuen jatkoi Terttu.
— Tietysti ette minua odottanut, mutta tunnette kuitenkin, — sanoi tulija, ojentaen samalla kättään Tertulle.
— Kyllä, — maisteri Honkasalo, — vastasi Terttu, tarttuen hänen käteensä. — Tehkää niin hyvin! — lisäsi hän samalla melkein vaistomaisesti ja pienellä eleellä pyytäen herraa saliin.
— Tulin suoraa päätä rautatieasemalta, — vastasi tämä siihen. — Siksi olenkin vielä näin matkapuvussa ja vähän huonossa siivossa. Ostin asemalla sanomalehden ja näin, että täällä on huone vuokrattavana. Siinä asiani.
— Tahdotteko te…?
— Kyllä, tietysti. Miksikä en. Mutta ehkä ette… te?
— Miks'ei, — tietysti…
Ne olivat hieman noloja, nuo viime kysymykset ja vastaukset, mutta niistä kuvastui asianomaisille ajatuksia ja tunteita,: jotka muistuttivat jostakin entisestä, jota he eivät tahtoneet ilmaista, mutta joka kuitenkin ehdottomasti pyrki esille.
— Tarkoitan, että ehk'ei tämä huone teitä miellytä, — koetti Terttu selvittää tilannetta ja aukaisi samalla eteisestä isävainajansa huoneeseen vievän oven.
— Miks'ei miellyttäisi, — sanoi maisteri Honkasalo ja astui sisään huoneeseen. — Täällähän on kaikki, mitä tarvitsen, päälle päätteeksi kaunis näköala ja varmaan on hyvinkin rauhallista elämä täällä Kruununhaassa?