— Semmoinen on rouva Alanteen omakin tunne, — lisäsi Toini.
— Enkö minä sanonut, — rohkaisi tohtori Aulanko, — että parempaan päin tässä on käännyttävä.
— Kyllä tohtori saa tulla, — kuului rouva Alanteen ääni viereisestä huoneesta.
— Minä vain kutsua odotinkin, — sanoi tohtori, ponnahtaen ylös tuoliltaan. — No? — kuului sitte vain hänen astuessaan toiseen huoneeseen.
Toini seurasi häntä sinne.
Sillä välin meni Terttu Laurille vuokrattuun huoneeseen ja loi vielä kerran silmäyksen ympärilleen, oliko kaikki niinkuin piti olla. Ajatukset risteilivät hänen päässään niin, ettei hän tietänyt, kuinka käyttäytyä. Kuinka tulikaan Lauri heille asumaan sen jälkeen kuin he sillä lailla olivat eronneet Hangossa?! Ja kuinka oli meneteltävä, jos tulisi puhe hänen pikaisesta lähdöstään sieltä? Ehkä oli parasta olla lainkaan kajoamatta noihin entisiin muistoihin, olla kuin vieras, olla kuin aivan toinen, uusi ihminen. Hänhän oli jo niin rauhoittunut ja nyt alkoivat tunteet kuohua hänessä jälleen.
Kummallista oli kuitenkin, että Lauri oli tullut huonetta vuokraamaan aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut heidän välillään sitä ennen. Kuka tietää, ehkä kaikki sittenkin oli erehdys, ettei mitään semmoista ollut ollutkaan, jota hän oli kuvitellut rouva Bondénin kertomusten johdosta. Kuka tietää, ehk'ei Lauri ollenkaan ollut matkustanutkaan Tukholmaan. Hänhän silloin kirjeessään lupasi toiste selittää syyn poislähtöönsä. Ehkä hän sen nyt sitte selittääkin, jahka saapuu. Turhahan on näin edeltäkäsin antaa tunteilleen valtaa.
Ja Terttu palasi taas saliin. Sinne tuli myöskin kohta tohtori Aulanko, jolla oli määräys käsissään. Hän istuutui kirjoituspöydän ääreen ja sanoi samassa Tertulle:
— Äidiltänne ovat tipat lopussa. Mutta minä uudistan vain tämän entisen määräykseni.
— Strofantiako? — kysyi Terttu.