— Selitän tuon katsantokannan epäoikeutetuksi, — vastasi Lauri.
— Minä alan todellakin uskoa, että tuosta väitöskirjasta tulee kovin mielenkiintoinen teos, — huomautti Terttu.
— Siis ei Goethen romaani, sitä lukiessasi, ole antanut aihetta uskoon, että siitä voisi mitään väitöskirjaa kirjoittaa? — kysyi Lauri.
— Sitä puolta en ole pystynyt edes huomioon ottamaan, mutta että se todellakin antaa paljon ajattelemisen aihetta kelle tahansa, se on mielestäni varma, — sanoi Terttu.
— Se on siis sinua miellyttänyt?
— Kyllä — monessa suhteessa, vastasi Terttu.
— Esimerkiksi? — uteli Lauri.
— Ensiksikin sen tyyli on aivan toisellainen, kuin nykyajan romaaninkirjoittajain, — selitti Terttu. — Siinä ei huomaa mitään hermostuneisuutta, niin sanoakseni. Sen kulku on kuin suuren, leveän, mahtavan virran, — niin rauhallinen, mutta samalla kuitenkin niin mukaansa tempaava syvyydellään, johon kuvastuu koko avara maailma.
Lauri ihastui.
— Se oli komea, sattuva vertaus, — sanoi hän ja oikein pyörähti tuolillaan.