— Mutta yksi vika siinä on minun mielestäni, — sanoi Terttu.
— Se on hauska kuulla, — katsoi Lauri uteliaana Terttuun.
— Vahinko, etten ole sitä lukenut, — sanoi Toini, joka kuunteli tarkkaan.
— Se on se, että jokaisessa henkilössä tahi jokaisen henkilön takana aina huomaa Goethen itsensä puhumassa, — selitti Terttu edelleen.
— Goethen oma suuri personallinen leima! — huudahti Lauri. — Se ei ole vika, vaan ansio.
— Esimerkiksi, kun se muurari pitää puheensa siinä perustuskiven laskemistilaisuudessa, niin ihan joka sanasta tuntee Goethen ja aina vain Goethen, — jatkoi Terttu. — Olisihan siinä pitänyt olla edes jotakin erikoisesti "muurarimaista", — naurahti hän.
— Huomautuksesi on suorastaan nerokas, — sanoi Lauri. — Mutta tämä tyyli on juuri se, joka on vastakohta nykyajan realistiselle.
— Tahdoin vain sanoa, — huomautti Terttu vaatimattomasti, — ettei se ole luonteenomainen, etteivät eri henkilöt puhu omalla tavallaan, vaan tekijän tavalla.
— Ymmärrän varsin hyvin tarkoituksesi ja ihastuksella kuuntelen arvosteluasi, — sanoi Lauri.
— Herran tähden! Arvostelemaan minä en pysty. Se on vain vaatimaton mielipiteeni, — sanoi Terttu, joutuen hieman hämille.