Tertusta nuo sanat kaikuivat niin omituisilta. Hän antoi niille miltei vaistomaisesti paljon suuremman kantavuuden, syvensi melkoisesti niiden sisällyksen. Hänestä ne eivät ainoastaan kohdistuneet Laurin väitöskirjaan, vaan vertauskuvallisesti tarkoittivat heidän välisiä suhteitaan. Ja hän kysyi Laurilta luontevasti:
— Joko nytkin on tullut…?
— Jo, — vastasi Lauri. — Mutta siitä enemmän toiste.
Tertusta tuntui nyt kuin ovi heidän välillään olisi ollut hieman ra'ollaan ja kuin ra'osta olisi auringon valon juova paistanut lattialle hänen eteensä.
— Näkemiin siis! — sanoi Lauri.
Ja kun Terttu, hänen pukiessaan eteisessä päällystakkia ylleen, vielä seisoi salin ovella, niin kysyi Lauri:
— Menisimmekö ehkä hiukan kävelemään Eläintarhaan päin, kun palajan?
— Miks'emme voisi mennä, — vastasi Terttu hilpeästi. — Onhan Toini täällä koko illan äidin luona.
— Hyvä on, — sanoi Lauri ja nyökäytti hymyillen Tertulle päätään, sulkiessaan eteisen oven.
Ja Terttu kuuli, että hän portaita alas astuessaan iloisesti vihelteli.