TOINEN OSA
I
Kauan aikaa sen jälkeen tuntui Tertusta yhä kuin ovi todellakin olisi taas sulkeutunut hänen ja Laurin välille ja hän vain olisi kuullut menneen ajan askeleiden kaikua. Toimissaan ollen omalla puolellaan kuuli hän, että Lauri oli alkanut purkaa tavaroitaan ja järjestää niitä paikalleen. Sitä tehdessään Lauri toisinaan viheltelikin ja Terttu teki johtopäätöksensä, että Laurin mielessä mahdollisesti jälleen oli tapahtunut muutos, että hän oli unohtanut noiden odottamattomien vieraiden käynnin.
Mutta että hänen ja Laurin välillä sittenkin oli olemassa jotakin selittämätöntä, sen hän tunsi sydämessään edelleenkin. Sen asian suhteen päätti Terttu pysyä aivan toimetonna, olla suorastaan välittämättä havainnoistaan ja jättää alotteen ottamisen täydellisesti Laurin tehtäväksi, jos tämä katsoi siihen syytä olevan. Tertun mielestä oli todellakin hauska nähdä, kuinka Lauri nyt aikoi menetellä.
Ennenkuin lähti ulos päivälliselle, tuli Lauri saliin, kädessään muutamia valmiiksi painettuja arkkeja väitöskirjastaan. Terttu oli ruokasalissa ja oli juuri syönyt päivällistä Toinin kanssa. Huomattuaan Laurin, meni Terttu saliin ja kysyi, tarvitsiko hän jotakin.
— En, en, — vastasi Lauri. — Toin vain nämä arkit sinulle, jos joutessasi haluaisit niitä silmäillä.
— Hyvin mielelläni luen, — lausui Terttu, — mutta pian ei minulta niiden lukeminen käy.
— Eikä ole kiirettäkään, — sanoi Lauri. — Tässä on vasta se historiallinen johdanto. Tärkeimmät osat ovat vielä lopullista viimeistelyä vailla. Korjauksia voi tulla vielä paljonkin.
— Niinkö?! — kysyi Terttu, katsoen Lauria nyt taas, viimeisten tapahtumain jälkeen ensi kerran, suoraan silmiin. Hänestä tuntui, että Laurikin siihen saakka oli aivan kuin väitellyt hänen katsettaan.
— Niin, — vastasi Lauri, — aina voi tulla lisää jotakin uutta, joka vaatii korjaamaan sen, mitä ennen on tehnyt.